tiistai 28. huhtikuuta 2015

Marilyn Manson - The Pale Emperor (2015)

EMP.fi
En voi sanoa olevani Marilyn Mansonin suuri fani tai edes ystävä. 90-luvun puolen välin jälkeiset muutamat levyt kuitenkin saivat kiinnitettyä huomioni varsinkin sellaisilla hiteillä kuin Beautiful People ja This is a New Shit. Herran edustama industrial rock tai shock rock, miksi sitä ikinä haluaa kutsua, onkin aina toiminut minulle enemmänkin yksittäisinä kappaleina kuin kokonaisina levyinä. Mansonin yhdeksännestä levystä sain kuulla jonkinlaista ennakkohypetystä, joten pitihän The Pale Emperor ottaa tiukkaan kuunteluun.

Levyn avauksena toimiva Killing Strangers kulkee yllättävän hyvin Nine Inch Nailsin tyylisen rumpukompin varassa. Yhden tai korkeintaan kahden hitin levyä odottavalle yllätys onkin vielä suurempi, kun hienolla kitaraluupilla käynnistyvä Deep Six osoittautuu vielä tukevammaksi kappaleeksi. Pirun hyvä biisi nousee mansonin parhaimmistoon. Eikä huippubiisien esittely suinkaan jää siihen. Parin hitin kiintiö ylittyy kolmantena soivan Third Day of a Seven Day Bingen myötä. Tässä kohtaa artisti on selvästi hypännyt mukavuusalueensa rajoille alakulotteisen kantrirokkibiisinsä kanssa.

Mansonmaisella rumpurytmityksellä etenevä The Mephistopheles of Los Angeles kuulostaa ehkä eniten siltä, mitä yhtyeeltä on tottunut kuulemaan. Samaa linjaa edustaa myös Slave Only Dreams to Be King, joka lähentelee raskailla alternativemetalriffeillään Kornia.Yksinkertainen, mutta kuitenkin toimiva teos. Hitaampi jumitus Warship My Wreck on todella onnistunut tunnelmakappale, jossa on jopa postrockmaista otetta. Kymmenen biisin kokonaisuus on yllättävän onnistunutta varsinkin negatiivisten ennakko-oletuksien pohjalta.

Marilyn Manson kuulostaa ensimmäistä kertaa vakavasti otettavalta muusikolta joka pystyy shokeeraamisen lisäksi tekemään myös kokonaisen levyllisen kelvollista ja tasokasta vaihtoehtorokkia. Rock-idolina Manson on toki verraton eikä musiikin omaleimaisuudesta ole ennenkään ollut liiemmin puutetta. Kaikin puolin The Pale Emperor on tunnistettavaa Mansonia mahtavastal lauluäänestä lähtien. Levy on suhteellisen tasainen, mutta tarjoaa tällä kertaa täysilaidallisen meneviä hittejä eikä kokonaisuudessa ole luvassa minkäänlaista pohjanotkahdusta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokemus ja itselleni ehdottoman parasta Mansonia sitten 90-luvun.

3,5/5


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti