Blur - The Magic Whip (2015)

CD / EMP.fi

Brittirokki, tai tarkemmin sanottuna indie/alternative rock, oli 90-luvun puolivälin tienoilla melko suuri buumi. Saarivaltiosta ponnisti tusinoittain mainioita ja mielenkiintoisia yhtyeitä. Eräs näistä isommista akteista oli multi-intstrumentalisti-vokalisti Damon Albarnin johtama Blur. Parhaimpia levytyksiä noin parinkymmenen vuoden takaa edustavat Parklife (1994) ja Blur (1997), kun taas biiseistä hyviä nostoja ovat paljon soittoaikaakin saaneet The Universal ja Song 2. Vuosituhannen alkupuolella Blur vetäytyi telakalle Albarnin keskittyessä mainioon trip hop-yhtyeeseensä The Gorillaziin ja nyt vasta kahdentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen julkaistiin yhtyeen kahdeksas albumi The Magic Whip.

Vaikka Blur on tehnytkin useamman hienon kappaleen, levyt ovat jääneet minulle vain kevyiksi pintaraapaisuiksi ja taustakuunteluiksi. The Gorillazin koko tuotanto ja Albarnin soolotuotannon ensimmäinen kokopitkä, Michael Nymanin kanssa yhteistyönä syntynyt soundtrack elokuvaan The Ravenous (suom. Erämaa Syö Miestä, 1999), sen sijaan ovat enemmän tuttuja. The Magic Whip aloittaa hyvin blurmaisella, pirteällä hitillä Lonesome Street. Olisi se reilummalla elektronisella toteutuksella sopinut hienosti The Gorillazin katalogiinkin.

Taiderokiksi muuntautuva levy lähteekin kunnolla käyntiin vasta seuraavilla biiseillä. Psykedeellisempi New World Towers ja rempseämpi, jälleen kerran gorillamainen Go Out ovat oikein miellyttävää kuunneltavaa. Levyn parhaimmistoa edustaa hidas ja kaunis tunnelmointi Ice Cream Man, samoin Portisheadmaista taiteellista maisemointia maalaileva Thought I Was A Spaceman. Levyn loppupuolelta löytyy pisin, reilun seitsemän minuutin eepos Pyongyang, joka olisi seurakseen kaivannut muitakin mittavampia kokeiluja. Suoranaisesti pohjakosketuksia levy ei onneksi tarjoa.

The Magic Whip on pohjimmiltaan erinomainen levy, jonka ainut ongelma onkin paikoittainen itsensä toistaminen.  Parhaimmillaan psykedeelliseksi ja suoranaiseksi taiderokiksi yltyvä levy kuitenkin sisältää paljon mielenkiintoisia elementtejä ja yksityiskohtia. Muutama kappalekin on erittäin onnistunut. Eikä levy herätä ollenkaan huonompia mielikuvia, kun se välillä muistuttaa sellaisia klassikkoyhtyeitä kuin The Doorsia, Portisheadia ja jopa Radioheadia. Joka tapauksessa tämä on kokonaisuutena Blurin ja Damon Albarnin kuuloinen tuotos. Monin paikoin se on kuin jatkoa The Gorillazille, vaikkakin paljon minimaalisemmalla elektronisella sävytteellä. Mielenkiintoinen ja miellyttävä tuotos tosiaan ja ehdottomasti tarkastamisen arvoinen levy.

4/5