perjantai 30. lokakuuta 2015

Der Weg Einer Freiheit - Stellar (2015)

CD 11,99€ / EMP.fi

Saksan lehtimetsävyöhykkeellä on vuodesta 2008 lähtien vaikuttanut black metal-orkesteri nimeltä Der Weg Einer Freiheit. Seitsemän vuoden aikana on julkaistu kaksi EP:tä sekä kolme levyä, joista viimeisin, Stellar, ilmestyi viime maaliskuussa.

Levy avataan reilun kahdeksan ja puolen minuutin tykityksellä Repulsion. Kappaleen alkupuoli kulkee hitaammalla tempolla ja puhtailla laulannoilla sävytettynä hieman modernimman norskibläkin tyyliin. Toinen ja vauhdikkaampi puolisko hakee vertaisiaan 90-luvun ruotsibläkistä kuten vaikkapa Dark Funeralista ja varsinkin Dawnista. Viimeinen minuutti on pyhitetty tunnelmalliselle pianosoitannalle. Requiemin hitaamman puoleinen alku on jotain sukua Moonsorrowlle mutta melodioiden siivittämä vauhdittelu palauttaa mieleen Dawnin pienen piirin klassikon, Slaughtersun (Crown of the Triarchy)-levyn vuodelta 1998. Parin minuutin syntikkamaalailu biisin lopussa on myös kaunista kuultavaa.

Loistava Einkerh jatkaa samoilla linjoilla levyn osoittaman suunnan kanssa, mutta levyn lyhyimmäksi jäänyt kolme ja puoliminuuttinen Verbund polkee sellaisella tahdilla, että sydäntä kylmää. Se on Limbonic Artin Ad Noctumin sekä Dödheimsgardin Satanic Artin lailla murskaavalla tahdituksella hypnotisoivaa black metalin hurmosta kauneimmillaan. Tunnelma tiivistyy loppua kohden, kun kappaleen kesto rupeaa lähentelemään kymppiä kappaleessa Eiswanderer. Jonkinasteista herkkyyttäkin kappaleessa on melodioiden ja kevyiden väliosien muodossa. Finaalibiisi Letzte Sonne on jonkinlainen huipentuma muutenkin jo äärimmilleen viedyllä levyllä. Parintoista minuutin teoksesta ei tunnelmaa puutu ja hieman erilaisella toteutuksella se olisi ollut melko lähellä atmospheric black metalia. Lähellä kuitenkin käydään.

Noin 48-minuuttinen Stellar on malliesimerkki siitä, miten periaatteessa yksinkertaisella konseptilla saadaan aikaiseksi täydellisyyttä hipova albumi. Kappalemateriaalissa ei turhia koruja tai kokeiluja paljoakaan kuulla, mutta hienovaraisia ja maltillisia nyansseja sekä taustaelementtejä sitäkin enemmän. Muutaman kuuntelun perusteella tuntuu siltä, että levy ei vielä pääse ansaitsemiinsa oikeuksiin. Niin ollen on erittäin todennäköistä, että tämä albumi tulee ajan saatossa saavuttamaan täyden loistonsa ja saavuttaa jopa samantapaisen klassikkoaseman kuin vaikkapa tuo yllämainittu Slaughtersun.

4,5/5


 

torstai 29. lokakuuta 2015

Hautajaisyö - Hautajaisyö (2015)

Savolainen äärimetallien ristisiitos Hautajaisyö on perustettu 2006, mutta toimi aina viime vuoden lokakuuhun saakka nimellä REDEYE. Yhtyeen diskografiaan on karttunut jo muutamia demoja sekä EP-julkaisuja, mutta ensimmäinen täyspitkä syntyi vasta uuden nimen alla. Omaa nimeä kantava levy on yhtyeen sanojen mukaan askel pimeyteen ja tämä pimeyden julistus näkee päivänvalonsa lokakuun viimeisenä päivänä.

Pääasiallisesti deathia ja thrashia paukuttava Hautajaisyö iskee levyn alkuun jouhevaa poljentoa ytimekkäästi nimetyssä kappaleessa Jokainen Kuolee Vuorollaan. Vokaalityöskentely muistuttaa jonkun verran Cannibal Corpsea ja ilmassa on jotain samaa kuin Napalm Deathilla. Riffipuolella löytyy yhteneväisyyksiä Slayeriin, varsinkin seuraavissa runttauksissa Päänsärkijä, Minä Olen Vain Puu sekä Aamulla Vainaa. Viimeisenä mainittu biisi on mitä erinomaisin South of Heavenin pääteemojen kierrätys.

Kaikuja ja yhtäläisyyksiä löytyy merkittävimpiin death ja thrash-yhtyeisiin, mutta mainituista ja kaltaisistaan poiketen Hautajaisyö lisää aggressiiviseen instrumenttien hakkaamiseen kevyttä melodiaa ja aihepiireissä käsiteltävää  kuolemanvakavaa melankoliaa. Rivien välissä on kuultavissa myös black metalin elementtejä. Siitä paras osoitus on yksi levyn hienoimmista kipaleista Uneenkuiskaajat. Pirun vauhdikas ja lyhyt rykäisu Pirun Pesä sekä tukevaa riffittelyä taitava Mieleni Varjoissa esittelevät kaiken mahdollisen Napalm Deathin ja Slayerin väliltä. Armottoman väkivaltaiseen paahtamiseen kaipaa monesti vaihtelua ja sitä tarjoillaan kappaleen Köysi puolen välin tietämillä pariin otteeseen. Puhtaat kitaroinnit ja laulut tulevat kappaleessa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hyvä lisuke. Levyn päättävä lähes melodiseksi luokiteltava mättö Tämän Vainajan Tähden on myös levyn hienoimpia teoksia.

Hautajaisyön debyyttialbumi on esikoislevyksi varman kuuloista mättöä ja mäiskettä. Deathin ja thrashin sekainen soppakin on saatu survottua Hautajaisyön kuuloiseen muottiin. Tämä puolen tunnin kokonaisuus ei kuitenkaan päästä kuulijaansa aivan helpolla, sillä raskaaseen ja raadolliseen paahtamiseen ei juuri suvantokohtia sisälly. Kaikki tarvittavat palaset ovat kuitenkin olemassa ja kun ne loksahtavat kohdalleen pienen viilauksen ja höyläyksen tuloksena, voidaan Hautajaisyöltä odottaa vieläkin tehokkaampia ja omaperäisempiä julkaisuja. Joka tapauksessa tämä debyytti onnistuu herättämään mielenkiinnon ja tarjoaa muutaman todella upean biisin.

3,5/5

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Red Moon Architect - Fall (2015)

Mikäpä muu musiikillinen taidemuoto sopisi paremmin suomalaisen melankolian ruotimiseen kuin funeral doom metal. Tämän on oivaltanut kouvolalainen Red Moon Architect, joka on perustettu vasta vähän aikaa sitten. Vuonna 2011 alkunsa saanut yhtye julkaisi debyyttinsä kolme vuotta sitten ja seuraaja sille, Fall, saapui levykauppoihin viime keväänä.

Levyn ensimmäinen kappale Wish For A Tear maalailee jo introssaan sydäntä kylmäävän vähäeleistä maisemaa. Hitaampi ja atmosfäärisempi puoli kuulostaa Shape of Despairilta kun taas aavistuksen verran nopeampi riffittely muistuttaa Swallow The Sunista. Molemmista mainituista poiketen naislaulua kuullaan runsain mitoin heleä-äänisen Anni Viljasen toimesta. Se toimiikin erinomaisena kontrastina aisaparinsa Juuso Turkin riipivälle kurkkulaulannalle. Levyn aloituskolmikko esittelee todella tiukkaa doomvääntöä noin seitsemän ja puolen minuutin siivuina tarjoiltuna. Niistä varsinkin äärimmäisen raskas The Other Side huumasi allekirjoittaneen.

Levyn puolen välin noin viisiminuuttiset Misanthrope ja Isolated muistuttavat aikalailla Swallow The Sunin mainiota debyyttiä. Oma sointi kuitenkin löytyy ja mistään kopioinnista ei voida puhua. Levyn loppupuoli onkin vaihtelua täynnä. Piinaavan viipyilevä ja yksinkertainen kuiskatuilla lyriikoilla koristeltu syntikkamaalailuambienssi For My... luo ennakkotunnelmia yhdelle levyn parhaimmista kappaleista. Lyijynraskaasta Cradlesta siirrytään herkkään yksinäisen pianon säestämään lauluun This Won't Fade. Todella upea herkistely. Samoista fiiliksistä jatketaan levyn viimeistelevään tuomiosoitantaan kappaleessa My Curse, joka myös edustaa albumin terävintä kärkeä.

Red Moon Architect oli minulle uusi tuttavuus, mutta nousi saman tien kotimaisen melodisen doomin listoille. Fall on synkkä ja samalla kaunis sekä tunnelmallinen albumi, josta kaiken hämäryyden keskeltä löytyy sopivasti kynttilänvalon veroisia valopilkahduksia. Vaihtelua ja nyansseja siis löytyy riittämiin. Puhtaat laulut tuovat myös lisää vastasävyjä perinteisemmin murinavaltaiseen genreen. Neljä vuotta vanhalle yhtyeelle hieno merkkipaalu ja jos suunta on sama kuin muilla kaltaisillaan yhtyeillä, ne parhaat levyt vasta odottavat tuloaan. Erinomainen levy tämäkin.

4/5

tiistai 27. lokakuuta 2015

Thulcandra - Ascension Lost (2015)

CD Digipak 9,99€ / EMP.fi
Darkthronen vuoden '89 demon mukaan nimetty saksalainen black metal-yhtye Thulcandra julkaisi kolmannen albuminsa Ascension Lost vuoden alkupuolella. Edellisestä levystä Under The Frozen Sunista oli kulunut aikaa noin neljä vuotta. Yhtye ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, joten nimestä, kotimaasta ja kansikuvasta päätellen arvelin tyylin olevan jotain todella geneeristä melodista black metalia. Eipä mennyt arvaus täysin metsään.

Yhtyeeseen aikaisemmin tutustumattomalle levyn aloitus oli jopa kevyesti yllättävä. The First Rebellion esittelee voimakkaasti legendaarisen Dissectionin suuntaan kallistelevia melodioita ja Dimmu Borgirin tyylisiä äkäisiä riffejä samassa paketissa. Soundi onkin melko tarkka sekoitus sekä ruotsalaista että norjalaista äänimaisemaa. Niin hyvässä kuin huonossa.

Biisimateriaali on tarpeeksi hyvin tuotettua ja väkevästi soitettua, että se juuri ja juuri jaksaa kiinnostaa, mutta se ei kuitenkaan onnistu nousemaan keskitasoa korkeammalle. Yritystä tuntuu olevan monessakin kappaleessa, mutta yritykseksi se jääkin. Puhtaat kitaroinnit ripoteltuna sinne tänne lyhyinä pätkinä ovat oikein miellyttävä lisäsäväys. Levyn puoliajalla soiva kitarainstrumentaali Interlude on mukava tunnelmanluoja. Sitä seuraava Exalted Resistance on levyn parhaiten potkivia kappaleita. Eikä oikeastaan saa seuraa kuin levyn outroa edeltävästä nimikkobiisistä. Siihen onkin survottu vaihtelua lähes enemmän kuin koko levyllä on yhteensä. Levyn päättävä Outro on ihan mukiinmenevä puhdas kitarointi, josta olisi kyllä voinut jättää tunnelmaa latistavan sooloilun pois.

Vaikka Ascension Lost onkin monella tapaa ihan toimiva ja viihdyttävä paketti, on sävellyspuolella runsain mitoin ennalta arvattavaa, itseään toistavaa ja jopa tylsää materiaalia. Jos levy olisi tarjonnut ennakoitavan tavaran sijaan yllättävää ja repäisevää materiaalia, olisi levy ollut reilusti parempi. Puitteet siihen vaikuttaisivat muuten olevan olemassa. Huonoksi en tätä levyä väittäisi, mutta lokeroituu vääjäämättä ennalta-arvattavien ja keskitasoisten levyjen harmaaseen massaan.

3/5

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mirel Wagner - When The Cellar Children See The Light of Day (2014)

Bongasin Mirel Wagnerin When the Cellar Children See The Light of Dayn levyarvostelun eräästä sanomalehdestä noin vuosi sitten ja täysillä pisteillä palkitun albumin esittävä artisti jäi oitis mieleeni. Osittain kiehtovan nimensäkin takia. Tutustuin tuotantoon vasta tämän vuoden puolella ja kokemus oli varsin yllättävä. Enemmän pop-vetoiseksi ja vetävän nimen omaavaksi suomiartistiksi kuvittelemani laulaja/lauluntekijä paljastuikin puhuttelevaa bluesahtavaa folkia esittäväksi taiteilijaksi. Neljän vuoden takainen artistin omaa nimeä kantava debyytti oli herättänyt ihastusta ulkomailla asti ja poikinut levydiilin muun muassa Nirvanasta tutun levy-yhtiön SubPopin kanssa.

Levyn avausraitana toimiva 1 2 3 4 rytmittelee jo ensimetreillä syvälle selkärankaan Mirelin tulkitessa vähäeleisesti mantramaista lyriikkaansa. Hypnoottinen ote vain syvenee bluesahtavan The Dirtin jämäkkien kitaratahtien soidessa. Kappaleessa kuullaan jopa pehmeästi särötetty kitarasoolo. Esikoislevyllä ei juuri muuta kuultukaan kuin laulua ja puhdasta kitaraa. Lisämaustetta tuo vaimeasti taustalla soiva sello kappaleessa Ellipsis. Ensimmäisissä kappaleissa liikutaan Johnny Cashilta etäisesti muistuttavassa jenkkilän etelävaltioiden soundissa, mutta tunnelma muuttuu vähitellen melankolisempaan Nick Caven tyyliseen tajuntaan iskevään ja puhuttelevaan herkistelyyn. Pakko todeta, että tultiksijan taidoissa Mirel ei niin sanotuksi vasta-alkajaksi paljoa häviä edellämainituille.

Yksi levyn upeimmista kappaleista on vangitseva ja synkästä haikeudestaan huolimatta aikaisempia kappaleita värikkäämpi tai sävykkäämpi Oak Tree. Kappale on sellainen, jonka toivoisi saavan tilaa jossain amerikkalaisessa indietuotannossa. Musiikillisesti hieman valoisampia sävyjä tarjoilee leijaileva In My Fathers House, josta laskeudutaan suoraan yöhön, tuutulaulumaiseen Dreamt of a Waveen. Herkkyyttä löytyy myös The Devil's Tongue riisutusta ja minimalistisesta hypnotismista. Vähäeleinen laulutulkinta biisissä suorastaan värisyttää kuulohermoja. Nykywesterniin sopiva What Love Looks Like johdattelee levyn toiseen kohokohtaan. Lähes viiden minuutin Taller Than Tall Trees alkaa äänekkäämmällä kitaroinnilla muuttuen puolen välin jälkeen vaimeammaksi ja rauhallisemmaksi tunnelmoinniksi. Kahden soinnun kappaleeksi biisissä on todella paljon voimaa ja tyyliä. Levy päättyy osuvasti nimettyyn hyvän yön toivotukseen Good Night. Kappaleessa kuullaan kitaran lisäksi taustalla soivaa pianoa.

When The Cellar Children See The Light of Day kumartelee niin kiitettävästi länsivaltioiden suuntaan, ettei aivan vastaavaa ole täälläpäin ennen kuultu.  Mirel Wagnerin kaikista ylimääräisistä elementeistä riisuttu nainen-ja-kitara-performanssi (plus satunnaiset pianot ja taustajousitukset) tuo kaikessa vähäeleisyydessään esille kappaleiden sisällä vellovan synkkyyden ja hämäryyden. Levyn julkaisupäivä oli reilu vuosi sitten elokuussa ja kieltämättä tunnelmasta tulee kovasti mieleen hämärtyvät ja viilenevät illat. Sopii siis erittäin hyvin myös syksyiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa tämä vähäeleinen puolituntinen kantaa alusta loppuun voimakaan ja hypnoottisen tunnelatauksensa ansiosta, missä myös tulkinnalla on merkittävä rooli. Ja sen roolin Mirel vetää täydellisesti. Harvoin vastaan tulee sellaisia tulkitsijoita, jotka iskevät heti suoraan sydämeen. Mirel Wagner kuuluu siihen joukkoon. Näin vangitsevalle kokemukselle en voi vähempää arvosanaksi antaa kuin täydet pisteet.

5/5

lauantai 24. lokakuuta 2015

Year Of The Goat - The Unspeakable (2015)

CD (Digipak) 16,99€
Taas Ruotsista kajahtaa mielenkiintoista rock-nimikkeen alle survottua musiikkia. Year of the Goat viittaa nimensä puolesta enemmän jonnekin kellarissa tai takametsässä tuotettuun underground black metaliin, mutta jos tällainen nimi yhdistetään ihan vaan hard rock-genreen, on se vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä. Yhtye on perustettu vuonna 2006 ja on sen jälkeen tekaissut kolme EP:tä ja kaksi kokopitkää studioalbumia, joista edellinen debyytti Angel's Necropolis julkaistiin kolme vuotta sitten. Uusi The Unspeakable ilmestyi viime heinäkuussa.

Länsinaapurissa on lämmitelty 60-80-lukujen psykedeliaa sekä hämyistä tunnelmaa nykyaikaiseen muottiin puristettuna jo Ghostin ja Tribulationin voimin ja samaan kastiin voidaan lisätä Year of the Goat. Levyn psykedeellisimmät hetket koetaan levyn avaavassa vaatimattomasti kaksitoista minuuttia kestävässä kappaleessa All He Has Read. Hämyisän intron jälkeen kappaleen rakenne muovautuu perinteisempään rock-muottiin kuulostaen melko paljon Muselta. Itse asiassa todella paljon, jopa vokalisti kuulostaa Matthew Bellamylta.

Muse-vertailuilta ei vältytä muissakaan kappaleissa. Rouheita kitarakuvioita ja potkivia kertoja heitetään ilmaan Pillars of the Southissa, hitaampaa tunnelmointia esitellään The Emmassa ja vauhdikkaampaa rock-otetta Verminissa. Vanhahtava soundi on erittäin miellyttävää ja yhtye on ominut tyylin omaksi, mutta silti se kuulostaa Muselta ilman massiivista soundia ja äärimmilleen hiottua tuotantoa. Year of the Goat on ikään kuin vähemmän prosessoitu, luomumpi Muse.

Kopiointia eli ei, tästä voisi keksiä valittamisen aihetta vaikka kuinka paljon. Hienous piilee kuitenkin siinä, että kappaleet ovat yksinkertaisesti iskeviä. Vähän niin kuin sellaisia hittejä, joita Muse ei koskaan tehnyt. Esimerksiki World of Wonders, The Wind sekä The Sermon ovat todella kovia biisejä. Levyn hienoin teos, levyn keskivertoa progempi Riders of Vultures on jätetty viimeiseksi yllätykseksi. Sekin tapailee musemaisia sfäärejä, taitavasti ja hallitusti, mutta ennen kaikkea tyylillä.

The Unspeakable yhdistelee sulavasti kevyttä psykedeliaa rouheasti soivaan rock-soundiinsa. Ensimmäisten sointiensa jälkeen levy kuulostaa loppuun saakka Muselta, mutta siinä ei todellakaan ole valittamisen aihetta. Tyyli on täysin hallussa ja kappaleita osataan kirjoittaa. Yhtään hutia ei levyltä löydy, vaikka toki yllättävyyttäkin olisi voinut olla mukana enemmän. Joka tapauksessa The Unspeakable on todella upea levy, joka ei kalpene brittirokkisuuruuden julkaisuille. Tyylikäs ja iskevä kokonaisuus.

4/5

Pearly Gates - Unchained EP (2015)

Helsinkiläinen viiden hengen rockorkesteri Pearly Gates on ollut pystyssä jo vuodesta 2005 ja on saanut aikaiseksi yhteensä kuusi EP-kiekkoa. Viimeisimpänä julkaistu Unchained näki päivänvalonsa viime elokuussa.

Digitaalisessa muodossa vastaanottamani EP:n kera saatteena mainittiin levyn sisältävän pop-koukkuja, kolmen kitaristin tykittämiä lyijynraskaita kitarariffejä ja jazz-vivahteistakin oli puhetta. Silti yllätys oli melko suuri parin ensimmäisen kappaleen aikana, kun musiikillisesti Pearly Gates sijoittui aika tarkasti jonnekin Tool-Karnivool-akselille. Ensimmäisenä mainittu löytyikin vaikuttimien pitkästä listasta.

Levyn aloittava Glass Eyes avataan kevyellä ja hämyisellä kitaravetoisella soitannalla, johon pikkuhiljaa lisätään kevyttä proge-elementtiä ja raskaampaa kitarointia. Vaikutelma on lähellä Toolia osittain myös laulajan äänestä johtuen. Sink Hole jatkaa samoilla linjoilla reilusti raskaammalla soundilla. Raskaan tunnelman katkaisee levyn nimikkokappale, joka on soitettu livenä mökkituvan hämärissä. Hieman irrallinen kappale sopisi kyllä hyvin mökillä hoilattavaksi tunnelmabiisiksi. Viimeisenä soiva, loppua kohden kehittyvä ja kasvava Free Fall palaa takaisin rokimpiin soundeihin. Vaikka ensimmäisten kappaleiden terävyyttä ei aivan saavutetakaan, on se silti tunnelmallinen ja toimiva päätösraita.

Parinkymmenen minuutin Unchained on kelpo lyhäri, josta löytyy tarttuvia koukkuja. Biisimateriaalissa voisi toki olla enemmän räväkkyyttä ja rohkeampia ratkaisuja. Tuntuu siltä, että tämä ei ole vielä kaikki, mitä yhtye saa itsestään irti. Hyvät puitteet on siis luotu ja toivon mukaan debyyttialbumi kierrättää tämän EP:n kaltaista materiaalia jalostetumpana ja vielä enemmän persoonallisella otteella esitettynä. Mainio kokonaisuus tämäkin.

3,5/5

Pearly Gates - Unchained (Live from the Red Cabin)

Pearly Gates - Glass Eyes
 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Owler - Waves EP (2015)

Oululainen Owler on perustettu viime vuoden lopulla. Jotenkin osasin yhdistää nimen post-etuliitteeseen jo ennen kuin sain tarkempaa infoa asiasta. Sitähän se sitten oli, post-metallia. Yllätys oli vieläkin suurempi, kun otin levyn tarkempaan syyniin.

Noin 25 minuutin ja neljän biisin EP avataan niinkin vaatimattomiin yhtyeisiin kuin Anathemaan, Isisiin ja Swallow the Suniin rinnastettavalla kappaleella Throes. Kappaleen kevyesti soiva alku on melko duurivoittoista, mutta raskaan kitaramurjonnan tuoma kontrasti on aika häijy, kuten myös kappaleen loppupuolen melankolisempi soinnuttelu. Vastakkaisia sävyjä tuovat mukaan myös puhtaan laulun ja murinavokaalien vaihtelu.

Loistavan alkusoiton jälkeen meno ei hyydy, vaan vangitseva tunnelma vie yhä syvemmälle Owlerin synkkiin maisemakuvauksiin. Distance on tunnelmaltaan ja soitoltaankin raskaampia sävyjä sisältävä kappale, jonka tyylissä on paljon samaa kuin Katatonialla. Kolmantena soiva Sun ei nimestään huolimatta tuo valoa hämärän keskelle, päinvastoin. Kenties se kaikkein synkin kappale levyltä ja omaksi suosikikseni se tarttui muutaman kuuntelun jälkeen. Päätöksenä soiva lyijynraskas Reckoning antaa viimeisen valoa kavahtavan testamenttinsa tälle EP:lle lopun kauniilla pianosoitannoillaan.

Waves ei paljoa poikkea genrensä muista yhtyeistä, ainakaan mitenkään silmiinpistävästi. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan huono asia, kun tunnelma kantaa läpi koko levyn. Esityksestä, niin soitosta kuin biisinkirjoituksesta, paistaa varmuus ja varsinkin kun otetaan huomioon yhtyeen todella nuori ikä, on tämän perusteella aavisteltavissa jo tulevia mestariteoksia. Kyllä tämä EP iski post-metalin ja doomin kuuntelijaan kuin salama ja pisti nimen Owler tiukasti korvan taakse. Tämä noin puolikkaan studioalbumin kokoinen julkaisu kannattaa ehdottomasti tarkistaa itse, jos ei kehujani usko.

4,5/5

torstai 22. lokakuuta 2015

Crimson Day - Order of the Shadows (2015)

Tamperelainen melodista heavy metalia soittava Crimson Day sai alkunsa pari vuotta sitten. Perustamisvuonna julkaistiin ensimmäinen, omaa nimeä kantava EP. Tänä vuonna on vuorossa ensimmäinen kokopitkä Order of the Shadows.

Levyn avaava instrumentaalinen Enter the Order antaa jo jonkinlaista kuvaa tulevasta, mutta ensimmäinen varsinainen biisi Stormborn heittää kehiin ainekset, josta Crimson Day on tehty. Kappale sisältää rouheita riffejä vanhan kunnon Metallican tyyliin taottuna enemmänkin Judas Priestin tapaiseen heavy metal-muottiin. Soundi on tyylikkään kasaria, mikä on jollain tapaa yllättävää vain kaksivuotiaalta yhtyeeltä.

 Tukevalla otteella jatketaan avauskaksikon jälkeenkin. And Then Came Death sisältää tiukkojen riffiensä lisäksi selvästi levyn tarttuvimmat kertosäkeet. Sandstalkerissa on vauhtia kuin jossain Painkillerissä ikään ja lisätehoa tuo vielä Master of Puppetsin kuuloiset soolo-osuudet. Nimikkobiisi sekä Lies About Paradise jatkavat pitkälti samoilla eväillä tuomatta mitään sen erikoisempia yllätyksiä, mutta hidastempoisempi Far From Serenity on erinomainen vaihtelua tuova kappale.

Levyn siirtyessä loppusuoralle Burning Redemption ja Fatal Redemption eivät myöskään tuo mitään yllättävää hevimetallikeitokseen. Toimivia kappaleita joka tapauksessa molemmat. Odotettua vaihtelevuutta isketään vasten korvakäytäviä tiukalla liidikitaroinnilla varustetulla Blessed Be Thy Hate, joka jo ensikuulemalta nousi omaksi suosikikseni levyltä. Reilun seitsemän minuutin päätöskappale The Gathering jatkaa melodisemmalla liidi-introlla ja riffityöskentelykin kuuluu levyn parhaimmistoon. Erinomainen päätös kertakaikkiaan.

Order of the Shadowsin parhaita puolia on ehdottomasti sen toimivat ja tehokkaat kasarimetallivivahteet sekä -soundit. Biisit ovat tukevia sekö toimivia niin tuotannoltaan kuin soitannaltaan. Räväkkyyttä, tiukkaa riffittelyä ja perinteistä heavytunnelmaa riittää, mutta persoonallisempaa otetta voisin peräänkuuluttaa rahtusen enemmänkin. Eipä tästä silti kannata alkaa valittamaan, nuoreen ikäänsä nähden Crimson Day on hyvin kypsynyttä kamaa. Ja ennen kaikkea laadukasta kuin mikä. Vieläkin kypsyneempää kakkoslevyä odotellessa.

3,5/5

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

As Darkness Dies - As Darkness Dies (2015)

Ison rapakon toiselta puolelta on tullut tutuksi monenlaiset metalliyhtyeet, mutta sikäläisen heavy metalin tuntemukseni on jäänyt suht ontoksi. Aukkoa sivistyksessäni paikkaa vuonna 2011 Graven Imagena aloittanut ja sittemmin nimensä As Darkness Dieksi muuttanut heavy metal-yhtye. Yhtye julkaisi debyyttinsä vanhalla nimellä ja uuden nimen alla julkaistu nimikkoalbumi on järjestyksessään toinen.

Levyn avaaja Black Death on melko reipas hieman thrashahtava hevikappale, josta tarttuvimpana elementtinä mieleen painuu vokalisti Martin O'Brienin ehkä jopa liiankin karismaattinen ulosanti. Herran  äänestä löytyy korkeaa rekisteriä, raspia ja rouheutta kuin Bruce Dickinsonilta tai Mastodonin vokaalikolmikolta ikään. Musiikkipuoli ei valitettavasti ihan seuraa hallitsevaa laulutyöskentelyä.

Kappalemateriaali on pääsääntöisesti melko tasaista eikä kovin yllättävää tai suuria tunteita herättävää. Aloituskappaleen jälkeen kuullaan muutama keskitason biisi, mutta kuuden minuutin Ghost on jo yritystä parempaan. Kertosäkeestä löytyy voimaa ja parhaimmillaan riffeissä on niin sanottua munaa. Ensimmäisen hieman paremman kappaleen perään soiva kevyempi ja hitaampi Other Side ei sytytä. High Road ja World of Decay näyttävät kuitenkin menevän parempaan suuntaan.

Levyn kohokohdat tulevat ihan loppupuolella. Iron Maidenilta haiskahtava Life Incomplete on loistava alkulämmittely Mastodonmaiselle tykitykselle One Mistake, joka on ehdottomasti albumin tehokkain ja energisin biisi. Biisissä on juuri sitä voimakkuutta ja räväkkyyttä, mitä koko levyn ajan on toivonut olevan enemmän. Raskailla soundeilla soi myös päätöskappale Demons, joka edustaa myös levyn parhaimmistoa. Bonuskappaleeksi on repäisti kesäistä rokkitunnelmaa välittävä tylsä Far Away.

As Darkness Dies on saanut aikaiseksi ihan ok-tason heavyalbumin. Tunnin kestävä albumi ei kuitenkaan jaksa ihan täysillä viihdyttää loppuun asti, mutta tiukalla läpivetomeiningillä pärjätään sopivan keskinkertaisesti. Albumin parhaimmaksi anniksi osoittautuu raskaammat teokset, joissa myös laulaja O'Brien on kuin kala vedessä. Laulusuoritukset ovat myös kiitoksensa ansainneet. Kyllä tämä levy tarjoaa heavy metalin suurkuluttajalle ihan hyvää täytettä levyhyllyyn.

3/5

tiistai 20. lokakuuta 2015

Suotana - Frostrealm (2015)

Rovaniemeläisellä kymmenen vuotta sitten perustetulla Suotanalla jos jollakin on nimi kohdallaan. Sopivan humoristisen nimen taakse piiloutuu sopivasti vakavasti otettavaa melodista black sekä death metalia sekoitteleva kuusipäinen orkesteri, joka julkaisee marraskuun 13. päivä debyyttinsä Frostrealm. Se sopiikin hyvin otsikoksi oletettavasti pakkaspäivänä julkaistavalle levylle.

Vajaan kolmen vartin mittainen levy avataan jopa yllättävän energisellä ja tehokkaalla melobläkkiosastolla. Trail of Abandonista tulee melko kovasti mieleen 90-luvulla aloittaneet / levyttäneet orkesterit Catamenia sekä Black Swan, joista varsinkin jälkimmäisenä mainittu teki kohtalaisen kovan vaikutuksen julkaistessaan ainoaksi jääneen debyyttinsä. Genren parhaita puolia kierrätetään taidokkaasti ja biisinkirjoituskynä on todellakin ollut tässä tapauksessa teroitettuna. Soppaan on heitetty kevyt annos deathiakin, joka viittaa jonnekin Children of Bodomin tai Ensiferumin suuntaan. Vieläkin enemmän tulee mieleen saksalainen Equilibrium, toki ilman väkinäistä kansanmusiikkiosastoa.

Levyllä on kahdeksan noin viiden minuutin rykäystä, jotka esittelevät kauniin talvisia melodioita niin kitaraliidien kuin kosketinsoitantojen muodossa. Tasaisen varmalla tunnelmalla edetään kappaleissa Todays World, For My Iced Angel ja Child of Frost. Yhdeksi levyn parhaimmistoon lukeutuvista kappaleista, Enclosing Me, tarjoilee kauniit pianosoitannat kevyellä soololla maustettuna. King Pikesin jälkeen levyn loppu on yllättävänkin toimiva ja odotteet ylittävä huipennus. Parhaimmat kappaleet rykäistään viimeisenä. Tempoltaan hitaampi yli seitsemän minuutin It Means on yksi levyn kohokohdista, mutta yksinkertaisesti mukaansa tempaavin on päätöskappale Embrace, joka antaa todella upeat jäähyväiset levylle.

Frostrealm ei kuulu sinne melobläkin omaperäisimpään kastiin, mutta kuten sanottua, biisinkirjoitus on Suotanalla hallussa. Keskinkertaisuuksiin tai vanhojen vaikuttimien apinointiin ei tyydytä, vaan levy suorastaan pursuaa talvista tunnelmaa uhkuvia sekä kauniita melodioita huokuvia kappaleita. Kotimaisen ysäribläkin kertaus tuo mukanaan myös tietynlaisen nostalgiakertoimen, mikä on tässä todella hyvin onnistuneessa kokonaisuudessa iso plussa. Jos 90-luvun melodista bläkkiä on ikävä, tässä on siihen lääke. Toimii se myös pakkasiltojen tunnelmanluojana. Upea levy kerta kaikkiaan.

4/5

 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Midnight Odyssey - Shards of Silver Fade (2015)

Australialainen yhden miehen ambient/black metal-orkesteri Midnight Odyssey on kahdeksan vuoden olemassaolonsa aikana ehtinyt julkaisemaan pari demoa, muutaman splitin sekä kaksi täyspitkää albumia. Debyytti Funerals From The Astral Sphere julkaistiin neljä vuotta sitten. Tänä vuonna julkaistu toinen albumi Shards of Silver Fade sisältää edeltäjänsä tavoin kahdeksan kappaletta, mutta on kestoltaan tuplasti pidempi. Niinpä julkaisu on kahden cd-levyn kestoinen matka talviselle tähtitaivahalle.

Tupla-albumilla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia. Myös kappaleet ovat varsinaisia järkäleitä, joissa riittää kestoa aina 14 ja 22 minuutin välillä. Pisin eepos From A Frozen Wasteland avaa paketin miellyttävän rauhallisella syntetisoinnin ja puhtaan laulannan keskinäisellä tunnelmoinnilla. Eetteripitoisista maisemoinneista tulee mieleen Dargaard, vanha Mortiis, miksei myös Enigman rauhallisemmat teokset tai Vangeliksen elokuvateemat. Ensimmäiset sirkkelikitarat soivat noin seitsemän minuutin kohdalla ja varsinainen black metal-soitto alkaa hieman ennen viittätoista minuuttia. Atmospheric black-osasto muistuttaa soundeiltaan ja tyyliltäänkin enimmäkseen Summoningia, mutta toisaalta melodioissa saattaa olla samoja kosmisia sävyjä ja kuin Limbonic Artilla konsanaan. Satyriconin esikoislevyäkään en voi olla vertaamatta tähän.

Ensimmäinen kappale esittelee melko kattavasti sen, mitä kokonaisuudelta on odotettavissa. Runsain mitoin kosketinvetoista tunnelmaa, hämmästyttävän paljon puhtaasti laulettuja osioita sekä erinomaisia black metal-soitantoja. Kontrasteja löytyy seesteisten tunnelmaosuuksien ja rosoisten metallisoitantojen välillä vaikka millä mitalla. Yksinkertaisiin melodiakulkuihin ja toistoihin perustuva kappalemateriaali pitää otteessaan nimenomaan kylmäävän hienojen vaihtelevuuksiensa ansiosta. Mahtavalle avausbiisille tuovat jatkoa seuraavat Hunter of the Celestial Sea tai Son of Phoebus, vaikka eivät aivan samalle eeppisyyden tasolle pääsekään. Asleep is the Fire sekä Starlight Oblivion käyvät jo lähellä synkillä ja raskailla tunnelmoinneillaan. Levyn ehdottomiin kohokohtiin kuuluu vangitseva ja lähes hypnoottinen Darker Skies Once Radiant, jonka laulumelodioissa on tämän lajityypin klassikkoaineksia. Viimeisenä soiva, tunnelmaltaan levyn synkimpiin lukeutuva nimikkobiisi on loistava päätös tälle pitkäksi venähtäneelle todellisuuspaolle.

Shards of Silver Fade on melko massiivinen pala purtavaksi, mutta sen tunnelmat nielevät helposti mukaansa kokonaiseksi kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Kauneutta, talvisen kolkkoa, kylmää ja kosmista atmosfääriä löytyy niin runsaasti, että ajan kulun saattaa kevyesti unohtaa. Multi-instrumentalisti Dis Pater on onnistunut luomaan voimakkaan kokonaisuuden, joka ei onnekseen kaadu omaan massiivisuuteensa. Valittamista siitä ei siis löydy. Tutuista elementeistä on kasattu oman kuuloinen tunnelmallinen spektaakkeli, jonka nautiskeleminen helmikuisen järven jään kimaltelevassa pakkaslumessa yötaivasta katsellen kuulostaa mitä mieluisammalta talviaktiviteetilta. Jos atmospheric black metal ollenkaan kiinnostaa, niin Midnight Odyssey on ehdottomasti tutkimisen arvoinen projekti.

4/5

maanantai 12. lokakuuta 2015

Ghost Machinery - Evil Undertow (2015)

Ahosen Petellä näyttäisi tosissaan olevan monta rautaa tulessa. Aikaisemmin tänä vuonna on jo ehtinyt ilmestymään kaksi hetki sitten arvostelemaani levyä, sekä Stargazerylta että Burning Pointilta. Marraskuun puolenvälin tietämillä Ahosen sekä rumpali-kiipparistin Jussi Onteron kolmaskin aktiivinen yhtye Ghost Machinery julkaisee kolmannen täyspitkänsä Evil Undertown edellisestä julkaisusta ollen aikaa jo viisi vuotta.

Tyylillisesti nämä kaikki yhtyeet kierrättävät vanhaa heavya sekä power metalia kaikkine hienouksineen ja kliseineen, mutta tyylikkäästi ja taitavasti esitettynä. Ghost Machinery asettuu miesten pääyhtyeen Burning Pointin sekä Stargazeryn välimaastoon olemalla hieman heavympi kuin ensinnämainittu ja raskaampi sekä powerimpi kuin jälkimmäinen.

Levyn aloittaa lähes arvattavasti hittivaihteen täysille laittava Arms of the Strangers, jonka jälkeen vaihdetta ei juuri muuksi muuteta. Kappale toisensa jälkeen tykimpiä kappaleita, jotka vasaroivat tutun kuuloisia heavymaneereita kuin vanhakin klassikkoyhtye ikään. Fatal, Kingdom of Decay ja etenkin Go To Hell (It's Where You Belong) takovat tarttuvia heviriffejä sekä kertosäkeitä kuulohermoihin. Muutamassa kappaleessa on jotain Dion tyylistä, muutamassa Iron Maidenia. Jälkimmäiseen vertailtavia yhtymäkohtia löytyy varsinkin Brave Facen hienosta säkeistöistä.

Tasaisen varmasta kappalemateriaalista erottuu omaksi edukseen yllättävän ärhäkkä The Last Line of Defence, josta löytyy muita kappaleita enemmän vauhtia ja raivokasta asennetta. Vaikka tämän tyylisiä voimakkaampia vedoksia olisi toivonut olevan vielä enemmänkin, ei kappalemateriaali jätä valittamisen varaa. Jos jalustalle pitäisi muutama nostaa tuon yksittäisen erikoisuuden lisäksi, niin melodinen ja tarttuva No Easy Way Out on varma valinta. Rajoitetun painoksen mukana tuleva bonus, levyn pisin, lähes viisi ja puoli minuuttia kellottava Fight For The Strangers on mukavan mahtipontinen piristysruiske levyn powerimmasta päästä.

Evil Undertow, kuten nuo kaksi muutakin tämän vuoden julkaisua, iskee metallisen vasaransa sinkityn naulan rosoiseen kantaan. Soitto on taitavaa ja tuotanto korvia hivelevää. Kappaleet ovat ytimekkäitä ja kertosäkeisiin on kerätty kaikki saatavilla oleva voima. Biisimateriaali on ehkä vähän tasaista, ehkä yllätyksetöntäkin, mutta osumia siitä kuitenkin löytyy paljon ja kokonaisuus toimii kuin höyryjyrä. Tämän vuoden julkaisuissa Ghost Machinery peittoaa Ahosen sekä Onteron muut projektit ja pistää odottamaan seuraavaa näytöstä näiltä kaikilta. Saa nähdä, kuka vetää seuraavalla kierroksella pisimmän korren. Lyhyesti sanottuna Evil Undertow on upea perinteisemmän linjauksen power metal-albumi.

4/5

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

VHOD - Dreamcleaver (2015)

Itselleni täysin tuntemattomista kanadalaisista death metal-yhtyeistä tai paremminkin sooloprojekteista Morbid Darknessista, Worms of the Birthista ja Godcursedista tuttu multi-instrumentalisti Chris Shaver aloitti viime vuonna uuden yhden-hengen-yhtyeen nimeltä Vhod. Projektilla on takanaan sekä neljä singleä että neljä EP-levyä, mikä on jo melko vauhdikasta toimintaa parin vuoden sisään. Marraskuussa julkaistaan Vhodin debyyttialbumi Dreamcleaver.

Koska minulla ei ollut mitään käsitystä Shaverin aikaisemmista projekteista, oli melko mahdotonta arvata etukäteen mitä levy pitää sisällään. Kotimaansa sekä genren perusteella olisi toki voinut tehdä jotain johtopäätöksiä. Sen perusteella olisin todennäköisesti arvannut väärin. Tyylilaji on toki death metal, mutta se kuulostaa aika paljon ruotsalaiselta sellaiselta ja jos johonkin yhtyeeseen pitäisi nopeasti rinnastaa, niin se olisi Hypocrisy.

Levyn alku on melko perinteisen tyylin deathia, mutta kehitystä tapahtuu sitä mukaa, mitä pidemmälle levy etenee. Yltiömäisiin kokeiluihin ei suinkaan sorruta, mutta kaikenlaisia pieniä nyansseja on havaittavissa kappaleessa jos toisessakin. Levyn aloittavat Still The Blood ja The Spectre's Behest antavat melko hyvän läpileikkauksen levyn materiaalista. Teknisesti taitavaa soittoa, vauhdikasta riffittelyä ja ennen kaikkea toimivia kappaleita.

Kappaleiden pituudet vaihtelevat kolmesta seitsemään minuuttiin. Sellaisia ovat esimerkiksi melodinen ja ripeällä tempolla polkeva On The Tree of Woe ja verkkaisempi riffivetoinen runttauskappale So Pass Away / Locus Mortis. Kestoltaan samaa luokkaa on yksi levyn parhaista vedoista, Dragon Sands, jossa on erinomaisien melodioiden varassa toimivia jumituksia. Parin hitaamman kappaleen jälkeen äärinopea Reap The Harvest tulee kuin tilauksesta.

Jossain mediatiedotteissa Vhodia luonnehdittiin termillä experimental death metal, mistä on ehkä todella pieniä viitteitä kuultavissa. Termi soveltuu erinomaisesti hitaampaan, kevyempään ja tunnelmallisempaan kappaleeseen Now Undertow, jossa on jotain Anatheman tyylistä rauhallisuutta, eikä post-metal-nimikkeen käyttökään ole kaukaa haettua. Shaverin puhtaat laulut ovat mitä erinomaisin ratkaisu kappaleessa ja sitä olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Levyn kolmessa viimeisessä kappaleessa jatkuu levyn tasokkuus, vaikka tuon yhden erikoisuuden päätteeksi on vaikea yllättyä. Flesh For Our Swords tarjoaa upeaa kitaranmurjontaa, jonka jälkeen levyn ainut instrumentaali Obsequies mukavan hengähdystauton ennen viimeistä tykitystä. Albumin pisimmäksi venynyt päätöskappale Dreamcleaver on pituudestaan huolimatta kaikkein hiteimmän kuuloinen kappale. On melodiaa, on vetäviä riffejä ja upeita sooloja. Melkein voisi sanoa, että tarttuva kappale.

Dreamcleaver osuu sopivasti kultaiselle keskitielle lähes kaikilla osa-alueillaan. Siinä on melodisuutta, mutta ei liikaa, soundit ovat selkeät ja raskat, mutteivät laisinkaan ylituotetut. Teknistä otettakin löytyy, mutta liian moderniksi ei yllytä. Ainut asia, missä keskitieltä on poikettu, on voimakas kappalemateriaali sekä sen muodostama upea kokonaisuus. Biisit ovat alusta loppuun loistavia. Ehkei tämä niin ennenkuulumatonta ole, mutta pääasia on se, että kaikki toimii mainiosti ja on sopivasti omanlaistaan kuolonmättöä. Kannatti siis yhdistää kaikki vanhat projektit ja keskittyä yhteen. Dreamcleaver on erinomainen levy, johon kannattaa ehdottomasti tutustua varsinkin jos Hypocrisy, Dan Swanö tai Meshuggah yhtään hetkauttavat.

4/5

lauantai 10. lokakuuta 2015

Chaos - Mortality Makes The Humanity (2015)

Varkautelainen Chaos perustettiin vuonna 2011 ja on julkaissut pari demoa ja yhden EP:n. Metallin eri tyylilajeja sekoittava debyyttialbumi Mortality Makes The Humanity julkaistaan marraskuun 13 päivä. Albumi tarjoaa lyyrisiltä aiheiltaan tieteissävytteisen tarinan atlantislaisisten perillisiksi itseään uskottelevan trasnhumanistisen eliitin maailmanvalloitusyrityksestä samalla muun muassa ihmisyyttä, liikakansoitusta ja koneisiin sulautumista pohdiskellen.

Sci-fi-henkisyys paistaa läpi levyn avaavassa instrumentaalissa Prologue: Mutilate the Reality, josta siirrytään lievästi tekniseen tai progressiiviseen raskaaseen metallikappaleeseen Awakening, jossa on kenties aavistuksen verran deathin sävyjä mukana. Ensimmäisellä vähemmän intensiivisellä kuuntelulla koko levyn fiiliksen pilasi seuraavana soiva Who Dies Next?, jonka tylsä melodia sekä tarttumapinnaton kokonaisuus osuivat korvaani pahemman kerran. Tämän kappaleen kohdalla asiaa eivät muuttaneet seuraavatkaan kuuntelukerrat.

Yhden tylsän biisin takia arveluttavaksi muuttunut kokonaisuus alkoi paljastaa koukkujaan kun otin sen uudemman kerran tarkastelun alle. Atlanteas tarjoaa mielenkiintoisia melodiakulkuja ja Skirmish teknistä rytmittelyä. Levyn kohokohdat tulevat kuitenkin vastaan kolmessa perättäisessä kappaleessa. Dream Alive on kenties levyn progressiivisin teos, jossa löytyy kevyempää tunnelmointia raskaan soitannan ohella. Loppupuolen melodioissa on jopa pari Iron Maidenia muistuttavaa kohtausta. Kappaleessa mukana oleva naislaulaja tekee levyn parhaimmat vokalisointisuoritukset. Hienoista progeiluistaan huolimatta levyn ehdottomasti paras biisi on lyijynraskas ja riffipainotteinen On The Run. Raskaan soiton päätteeksi rauhallinen, mutta synkähkö Still Breathing on täydellinen osuma. Töksähtävällä englannilla kerrottu tieteistarina muistuttaa jostain syystä videopelejä, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Melodiat ja tunnelma kuitenkin puree muistuttaen jostain joskus kuulemastani kappaleesta. Liekö jotain Anathemaa, Katatoniaa tai vastaavaa.

Albumin loppupuolella ei aivan yhtä säväyttäviä teoksia enää kuulla kuin nuo puolen välin helmet. Toimivia teoksia kuitenkin. Machine Heartin loppuhuipennus varsinkin. Päätöskappale Edgeless onneksi nousee levyn keskitason yläpuolelle tarjoten runsaasti vaihtelua raskaasta runnomisesta kevyimpiin väliosioihin. Introsta tulee jokseenkin mieleen Tool. Sen jälkeisistä riffeistä ja levyn parhaimmista murinavokaaleista Amorphis. Muun muassa. Joka tapauksessa hieno ja värikäs päätös levylle.

Ensimmäisen kuuntelun aikana Mortality Makes The Humanity ei juuri vaikutusta tehnyt kuin parin kappaleen aikana. Seuraavat ja paljon keskittyneemmät kuuntelut kuitenkin paljastivat hieman karkean tai jopa tönkön ulosannin takaa omaperäisen tyylin omaavan yhtyeen. Oman soundin löytäminen on jo saavutus sinänsä, mutta jos ulkoasua tästä viilataan ja saadaan tunnetta vielä enemmän mukaan, saattaa tuloksena syntyä todella loisteliaita kokonaisuuksia. Tämäkin oli tavallaan pinnan alta juuri sellainen. Se on pakko vielä sanoa, että Chaos on todella mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Alla Youtube-linkki siihen parhaaksi kehumaani On The Runiin.

3,5/5

perjantai 9. lokakuuta 2015

Event Relentless - Cold Black November EP (2015)

Marraskuu tekee vasta tuloaan, mutta kiireisimmät jo intoutuvat siitä kuin jotkut joulupuurosta lokakuussa. Porilainen melodista deathia soittava kolmihenkinen Event Relentless julkaisi marraskuuta ylistävän Cold Black Novemberiksi nimetyn esikois-EP:nsä syyskuussa. Kun esikuviksi mainitaan nuo perinteiset ja kopioiduimmat tilumelometalliyhtyeet Children of Bodom, Norther, Wintersun, Nightwish ja niin edespäin, tulee kieltämättä epäilleeksi yhtyeen omaperäisyyttä ja musiikillista laatua.

Ennakkoluulot voi kuitenkin heittää roskakoriin kun levyn ensimmäinen kappale Duality lähtee soimaan. Onhan tällaista runsailla melodialiideillä höystettyä deathia jo kuultu, mutta Event Relentless iskee hampaansa niin tehokkaasti 90-luvun lopun melodisen dark metal-buumin kylkilihoihin, että ihan kylmää. Pakkastava marras soi kauneimillaan hitaammassa kappaleessa Beyond the Speed of Light, josta tulee jo jonkun verran mieleen Wintersun. Seuraava nimikkobiisi menee myös samaan kastiin. Enimmäkseen yhtyeen tyyli kuitenkin muistuttaa Children of Bodomia tai jonkun verran siltä kuulostavaa Northeria. Levyn viimeisetkin kappaleet Clarify sekä Beginning of the End ovat varsin mukiinmeneviä melodiasoitantoja.

Cold Black November kierrättää melko pitkälti tuttuja suomalaisen melodisen metalin elementtejä, mutta tekee sen sen verran taitavasti, ettei tästä valittamista jää. Omaperäisyyttä voisi toki olla enemmänkin, mutta sitä varmasti kuulemme yhtyeen kehittyessä kun levykokonaisuuksia alkaa karttumaan vyön alle. Event Relentlessin valttikortteja ovat lahjakas instrumentointi sekä erittäin tarttuvat melodiat, joita ei tällä albumilla ole säästelty. Tästä yhtyeeestä kuulemme varmasti lisää tulevaisuudessa. Alta voit kuunnella mainion debyytti-EP:n kokonaisuudessaan.

3,5/5

 

torstai 8. lokakuuta 2015

Necropsy - Buried in the Woods (2015)

Saatuani käsiini Necropsyn uusimman levyn tuli ihmeteltyä yhtyeen kovin tutun kuuloista nimeä. Tarkistettuani asian Ensyclopeadia Metallumista samalla nimellä löytyikin parisenkymmentä eri puolilla maailmaa vaikuttavaa yhtyettä. Yllättäen tämä suomalainen Necropsy ehti valita nimensä ensimmäisenä jo peräti vuonna 1989 (toimittuaan ensin pari vuotta nimellä Anxiety). Yhtye tosin vietti noin viisitoista vuotta telakalla tehtyään ison kasan demoja ja yhden EP:n. Esikoislevy Bloodwork julkaistiin neljä vuotta sitten ja viimeisin Buried in the Woods viime elokuussa.

Levyn aloittava nimikkokappale antaakin hyvän kuvan perinteitä kunnioittavan koulukunnan death metalista. Kalmanhajuisesta avauksesta siirrytään yhteen levyn tykeimmistä kappaleista, kun vajaan 30-vuoden takaisen Slayerin kuuloiset riffit murjovat kuulohermoja kappaleessa Cold Fart Morbidity. Samaa linjaa jatketaan biiseissä Just Sharpen My Knife sekä Dead Inherit The Land, eikä tiukan soitannan ja raadollisen ulosannin lisäksi juuri vaihtelevuutta koeta. Paitsi ehkä kappaleiden sisäisissä tempojen vaihteluissa.

Levyn loppupuoli on hyvin pitkälti samaa paatosta kuin alkupuolikin. Full Moon Catlin, Pages of Flesh ja Best Day Ever tykittelevät raskaalla soundillaan ihan mallikkaasti sen suurempia yllätyksiä vältellen. Levyn viimeinen ja ylivoimaisesti pisin kappale, melkein seitsemänminuuttinen Father Heresy käyttääkin sopivasti viimeisen tilaisuuden hyväkseen ollen se toivottu vaihtelevuus levyllä. Ja yllämainitun Cold Fart Morbidityn kanssa ehdottomasti parasta antia.

Buried in the Woods tarjoilee noin 35 minuuttia tinkimätöntä perinteistä kuolonmetallia. Yllätyksetöntä kyllä, mutta siitäkin huolimatta toimii kuin traktori perunaruton piiskaamalla pellolla. Valittamista ei tästä levystä jää kuin sen, että vaihtelevammalla materiaalilla tämä olisi voinut olla vieläkin parempi. Joka tapauksessa Suomen Necropsy hoitaa hommansa kotiin niin hyvin, että moni kaltaisensa peruskalmoa jyystävä (jenkki)bändi jää jälkeen. Muista Necropsyista en tiedä muuta kuin sen, että deathia ne melkein kaikki edustavat. Tämä alkuperäinen kuitenkin kannattaa painaa mieleen, toivottavasti on tulossa lisää ja vielä kovempaa mättöä samalla asenteella.

3,5/5

Swallow the Sun - Heartstrings Shattering (Songs From The North 13.11.2015)

3CD Digipak 22,99€ / EMP.fi
Yksi death/doom metalin mestarillisimmista yhtyeistä eli Swallow The Sun julkaisee kuudennen albuminsa Songs From The North marraskuun 13. päivä. Kyseessä ei ole mikä tahansa tavallinen julkaisu, vaan peräti tripla-albumi, jonka jokainen levy esittelee yhtyeen synkkyyttä kolmesta eri aspektista. Ensimmäinen levy jatkaa perinteisellä Swallow The Sun-linjalla, toinen keskittyy akustiseen maalailuun ja kolmas venyttää yhtyeen tyylin funeral doomiksi.

Swallow the Sun on jakanut tuomiometallinsa auringon valoa ikävöivää ilosanomaansa jo erinomaisesta 12 vuoden takaisesta The Morning Never Came-debyytistään aina viimeisimpään, kolme vuotta sitten julkaistuun Emerald Forest and The Black Birdiin saakka. Tulevalta järkälemäiseltä kokonaisuudelta on nyt saatu ensimmäiseksi makupalaksi yksi kappale Heartstrings Shattering. Kappale edustaa ensimmäisen levyn tuttua ja turvallista Swallow the Sunia ja jättää hienosti yllättävämmät osiot kokonaisuudesta mystisyyden varjoon. Se tarjoaa melankoliaa kevyellä soitannalla ja puhtaalla laululla sekä melankoliaa raskaalla soitannalla ja murinavokaaleilla. Edellisen levyn tunnelmat tulevat kovasti mieleen. Upea biisi, yhtä kaikki.

Swallow the Sunin taso on aina ollut todella kova ja tämän yhden kappaleen perusteella jos voi jonkinlaista päätelmää tehdä, odotettavissa on vähintäänkin vuoden kymmenen parhaan levyn joukkoon lukeutuva albumi. Marraskuuta odotellessa.

5/5 


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Scarecrow - Maggot Box 2000-2015 (2015)

Hyvinkääläinen horror punk/metal-yhtye Scarecrow sai alkunsa viime vuosituhannen viimeisenä päivänä. Maailmanloppu ei sitten kuitenkaan tullut viisareitten värähdettyä uuden vuosituhannen puolelle ja näin ollen Scarecrow on ehtinyt viidentoista vuoden ikään, tehnyt kolme kokopitkää ja viisi ep-levyä. En ollut koskaan kuullutkaan yhtyeestä ja ikään kuin kostoksi sivistymättömyydestäni sain promolahjoituksena koko levytysuran parhaita paloja yksiin kansiin niputtavan Maggot Box 2000-2015 -tuplakokoelman.

Levyn kansikuva muistuttaa kovasti kauhupunkin edelläkävijän Misfitsin, joka onkin vaikutteiksi mainituista yhtyeistä toinen enemmän tuttu yhtye. Lisäksi viitataan niinkin erikoiseen suuntaan kuin länsinaapurimme yhteen merkittävimpään black metal-yhtyeeseen Mardukiin. Kokoelma avataan kahdella täysin uudella kappaleella, raskaammat Modulok ja Ironfistfuck sekä kevyempi tai punkahtavampi Black Sunday (Fallout), jotka ovatkin kuin Misfitsin ja vanhan Bathoryn tai Darkthronen sekoitusta. Melodiapuolella on lisukkeena aavistuksen verran goottirockia ja siihen viittaavaa syntikkataustoisutsta. Goottirokki sopiikin kauhuteeman kanssa hyvin yksiin. Thrash metalkaan ei kaukana pysy mielestä, kun Wizards of Goren tämän vuoden versiointi kuulostaa soundiensa ja introriffiensä puolesta ihan Slayerin debyytin avausraidalta. Monesta muustakin kappaleesta löytyy paljon viitteitä, lähinnä kitarointeihin liittyviä sellaisia, thrashin suurimman suuntaan, kuten esimerkiksi Morgue Wedding, Black Bullet ja Nightride on the Cemetary. Jälkimmäinen on yksi levyn toimivimpia kappaleita, mutta ehdoton ykkösbiisi on raskas ja hieman hidasvetoisempi Flesheaters Superstars.

Ensimmäinen levy on musiikillisesti raskaampaa osastoa, mutta kakkoslevy esittelee vanhempaa ja vähän enemmän punk-soundein toteutettua materiaalia. Varsinaista eroa levyjen väleillä ei soundien lisäksi juuri olekaan. Pohjoismaihin viittaavaa sointia edustaa aloituskappale Dr. Phibes / Son of Satan ja raskaamman paahdannan imuun lähtee seuraavat My Name is Kill sekä Doom Mistress. Vokalisti jättää örinät vähemmälle kappaleissa Frankenstein ja Nightmare Land, joten siksikin niitä on paljon helpompi rinnastaa Misfitsiin kuin korinalla kuorrutettuja rykäisyjä. Kakkoslevyn parhaita repäisyjä ovat Umbrella (Biohazard Fuckers), Hunter in the Night sekä TV Brain. Demopuolen kappaleista mainittakoon Killer Must Kill Again, jonka lopussa kuullaan miltei vertahyytävä moottorisahasoolo. Murhaavan tehokasta, pakko sanoa. Levyn päätöskappale on ehkä turhan pitkäksi, melkein kahdeksaan minuuttiin, venytetty Good Night (Outro), joka vaimea ja yksinäinen soittorasiamelodia sopii silti hyvin kauhuteemaan.

Aluksi tasan 50 kappaleen kuuntelu-urakka vaikutti lähes ylitsepääsemättömältä punkkia vähän kuunnelleelle, mutta levyn lähtiessä soimaan lähes kahden ja puolen tunnin kokonaisuus vierähti hetkessä ohi. Punkin vähäinen kuunteluni on syynä siis viittauksilla metalliyhtyeisiin. Omat suosikkini Misfitsin tuotannosta, American Psycho ja Famous Monsters kuitenkin tulevat kovasti mieleen koko levyn ajan. Tuotanto ja soitanto on rautaa ensimmäisen levyn uudemmasta materiaalista aina toisen levyn vanhimpiin demotuksiin. Yhtye on osunut kauhupunkin ja -metallin ytimeen kuuden sylin syvyydelle ja on onnistunut jalostamaan suhteellisen yksinkertaisiin kappalerakenteisiin perustuvan musiikkityylin mielenkiintoiseksi ja harvinaisen vivahteikkaaksi esitykseksi. Molemmat levyt toimivat erinomaisesti, mutta jos on pakko valita, ensimmäinen vie voiton. Kuulemma ensi vuonna on tulossa uutta materiaalia, odottakaamme sitä ja kuunnelkaamme siihen asti uran aikaisempia parhaita paloja. Levy pitäisi olla saatavilla kutakuinkin halloweenin tienoilla 30.10. Tämän osuvampaa kauhujuhlan taustamusiikkia ei juuri voisi olla.

4/5

tiistai 6. lokakuuta 2015

Lucuma - Destruye La Ciudad Psicológica (2014)

Kun yhtyeen levyn mukana tulleessa saatteessa omaa taidetta verrataan muun muassa Tooliin, Porcupine Treehen, Black Sabbathiin ja Mastodoniin, ei voi olla muuta kuin kiinnostunut. Argentiinalainen progerock/metal-yhtye Lucuma on perustettu jo vuonna 2002, mutta esikoislevy saatiin valmiiksi vasta 2010 ja sitä seurannut Destruye La Ciudad Psicológica julkaistiin viime vuonna.

Otsikoita silmäilemällä saattaa arvata, että laulukieleksi on valikoitunut espanja. Eksotiikka jää kuitenkin sikseen, kun levyn ensimmäinen lähtee soimaan. Omnicronían alku tuntuu hieman ontolta pelinavaukselta ja saa pelkäämään, ettei tämä tästä enää nouse. Kappaleen loppuosa kuitenkin selviytyy hieman paremman puolelle ja seuraavissa kappaleissa onkin hieman enemmän tehoa. Río De Serpientes on aloitusta paljon toimivampi ralli. Soundeistakin löytyy stoner rockin rouheutta ja soitossa on sitä luvattua progressiivista otetta. Yllättäen yksi levyn hienoimmista kappaleista on vähemmän progeileva runttaus Capitulatión, jonka pelkistetympi tyyli tuo paremmin esiin yhtyeen melodisuutta ja tukevaa kappalerakennetta.

Suurin osa kappaleista jää valitettavasti keskitasoisiksi soitannoiksi. Kyse ei ole varsinaisesti mistään vioista, vaan kappaleista yksinkertaisesti puuttuu syvempi tunnemaailma. Jäljelle jää onneksi taidokas musisointi, joka sekin kantaa muutaman tehokuuntelun verran. Albumille on tekaistu kaksi instrumentaalirokkibiisiäkin, joista Mulciber toimii kohtalaisen hyvin ja enemmän progekoukkuja tarjoava La Danza Del Sirocco on kappale levyn parhaimmasta päästä. Instrumentaalit nostavat esille sitä epäkohtaa, että laulajan karisma suht rouheasta tyylistään huolimatta ei ainakaan riitä nostamaan keskinkertaisia teoksia uudelle tasolle. Kyllä niitä silti kuunnella kelpaa. Demonio De Los Ojos De Piedra ja liki seitsenminuuttinen päätöskappale Nuevo Gris ovat ihan kelvollisia taustasoittoja.

Destruye La Ciudad Psicológica on varsin huolettoman oloinen kokonaisuus, jossa yhtyeen lyhyeen levytyshistoriaan nähden on saatu omaa tyyliä näkyviin. Tuotanto ei ole aivan huippuluokkaa, mutta ihan ok-tasoa. Suurin ongelma on esityksen sekä biisinkirjoituksen tönkköys ja juuri mainittu liiallinenkin huolettomuus, mistä johtuen kappaleet eivät aivan nappiosumia ole. Jos Lucuma kuitenkin parantaa näitä osa-alueita, voi luvassa olla ainakin lähes esikuviensa veroista, mutta silti omaksi edukseen erottuvaa progemetallia. Lyhyesti luonnehdittuna Destruye La Ciudad Psicolóliga tarjoaa noin neljäkymmentä minuuttia tiukkaa keskitason progerokkia mukavalla stonersoundilla.

3/5 

maanantai 5. lokakuuta 2015

Alase - Erehdykseni (2015)

Synkähköä metallia soittava Alase on eri puolella Suomea asuvien muusikoiden etäprojekti. Erikoista projektissa on se, ettei yhtye ainakaan tässä vaiheessa ole tekemässä minkäänlaisia kokonaisuuksia, vaan julkaisee kappaleen internetitse kun se on valmis. Vakituista laulajaakaan ei yhtyeellä ole, joten vaihtelevuutta vokaaliosastollakin on odotettavissa.

Yhtyeen ensimmäinen kappale Sanaton Syytös julkaistiin alkuvuodesta. Yksittäisiä kappaleita ilmaiseksi julkaisevaksi yhtyeeksi Alase kuulosti esikoiskappaleensa äärellä varsin kypsältä kauralta niitettäväksi ja toi mieleen esimerkiksi Swallow the Sunin ja Throes of Dawnin. Tyyliä voisi luonnehtia doomin ja deathin sekoitukseksi. Tunnelma on ainakin synkkä ja melankolinen ja se on parasta.

Toista kappaletta saivat jotkut odotella reilut 8 kuukautta, mutta onnekseni kuulin kappaleen vasta pari viikkoa sitten. Toinen kappale kantaa nimeä Erehdykseni, jossa puhtaat laulut hoitaa Juha Simola ja örinät Jouni Koskela. Puhtaista lauluista ja melodioista tulee kovasti mieleen takavuosien suomimetallihitti Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus sekoitettuna Swallow the Sunin ja vastaavien kaltaiseen raskaaseen doomailuun. Loppupuolen murinavokalisaatio, kitarasoundi ja astetta nopeampi tempo lähentelee kovasti black metalia. Yhtyeen tyyli on siis melko omaperäinen, vaikkakin hyvin tutun kuuloinen.

Nyt kun on kaksi Alase-kappaletta koettuna, toivoisi todella joskus lähitulevaisuudessa näkevän ja kokevan jonkinlaisen virallisen Alase-kokoelman. Ainakin seuraavaa ja seuraavia kappaleita odotellaan suurella innolla. Erehdykseni on voimakas esitys ja mikäli taso pysyy samanlaisena, voitaneen tästä projektista muutaman kappaleen jälkeen puhua merkittävänä suomalaisena sekä suomenkielisenä metalliyhtyeenä.

4/5


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Children of Bodom - I Worship Chaos (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Se oli kova juttu, kun Espoon lahja melodisen death metalin maailmankartalle, Children of Bodom, julkaisi debyyttinsä Something Wild vuonna 1997. Melodisesta svenskadödöstä vaikutteensa saanut yhtye kolahti juuri Hypocrisyyn ja In Flamesiin tutustuneeseen teiniin kuin leka tiiliseinään. Terävin kärki tuosta esikoisjulkaisusta on jo ajan kanssa hioutunut pois, mutta vuoden 1999 Hatebreeder on edelleenkin upea kokonaisuus ja ehdottomasti se kovin CoB-julkaisu koskaan. Sen jälkeen levykokonaisuudet ovat enemmän ja vähemmän painineet tasapaksun materiaalin ja muutaman kovan irtohitin kanssa. Pari edellistä julkaisua Relentless Reckless Forever (2011) ja Halo of Blood (2013) eivät juuri innostaneet, joten en turhia odotteita asettanut tätä yhdeksättäkään I Worship Chaos-nimeä kantavaa albumia kohtaan.

Bodomin miehistö on pysynyt alusta alkaen vakiona, mitä nyt Laihon millintarkkaa ja äärinopeaa leadisooloilua on ollut komppaamassa jopa kaksi rytmikitaristia kautta aikain. Viimeisin kompittaja Roope Latvala jättäytyi pestistään vuoden alkupuolella ja näin ollen I Worship Chaos on ensimmäinen Bodom-julkaisu, jossa soittaa vain neljä muusikkoa. Kaikki siis ihka alkuperäisiä jäseniä.

Levyn aloituskappaleiden, I Hurt sekä My Bodom (I am the Only One), kanssa tuntuukin vähän siltä, että yhtye on päässyt takaisin bodomisminsa ytimeen ja alkulähteille. Periaatteessa kappaleissa ei ole mitään uutta auringon alla, mutta jonkinlaista voimakkuutta on potkuun saatu. Ensimmäisenä julkaistu single Morrigan maistuu ihan kymmenen vuoden takaisille Bodom-hiteille sekä hyvässä että pahassa. Onhan tämä jo kuultu, mutta siitä huolimatta se toimii ja ajaa asiansa.

Vauhtia ei voi väittää tältäkään levyltä puuttuvan. Ei ole kuitenkaan mikään yllätys, että reilusti muita biisejä hitaampi, hieman Hypocrisyn tyylinen viipyilevä runttaus Prayer For The Afflicted on levyn parhaimpia kappaleita. Hitureita on yllytty tekemään melkein liukuhihnalla, kun levyn loppupuolella soiva All For Nothing jatkaa soittajien sormia ja lihaksia säästävällä tempolla. Prayeriin verrattuna tämä on kuitenkin jo melkein balladitasoa. Tehoa löytyy nopeammistakin kappaleista. Nimikkobiisi, Suicide Bomber sekä päätöskappale Widdershins sisältävät maittavia melodioita sekä potkivaa riffityöskentelyä.

I Worship Chaos on yllättäen melko hyvä levy, jossa pitkästä aikaa levykokonaisuus tuntuu suhteellisen eheältä ja yksittäisiä irtosivalluksia on paljon vaikeampi lähteä erittelemään. Vaikka mukana onkin muutamien edellisten levyjen kaltaista tasaisuutta, on Bodomissa silti huomattavissa jonkinlaisia muutoksen tuulia. Hassua sinänsä, että vaikka maailman parhaimpiin kautta nopeimpiin kitaristeihin lukeutuva Laiho vastaa yksin koko levyn kitaroinneista, on kaikenmaailman soolopornoilun määrä aikaisempiin levyihin nähden paljon maltillisempaa. Ja hyvä niin. Tällä hivenen pelkistetymmällä ja enemmän potkiviin riffeihin nojaavalla linjalla jos jatketaan, voi virtuoosimaisen soitannan takaa paljastua vieläkin tiukempia levykokonaisuuksia. Kyllä tämä I Worhip Chaos on parasta Bodomia pitkään aikaan.

3,5/5

lauantai 3. lokakuuta 2015

Diablo - Silvër Horizon (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Kaksikymmentä vuotta sitten perustettu melodista deathia sekä thrash metalia sekoitteleva Diablo julkaisi edellisen levynsä Icarosin vuonna 2008. Kuudetta levyä saatiinkin odotella ajan kanssa ja seitsemän vuotta siinä sitten lopulta kesti, että tämä uutukainen Silvër Horizon näki päivänvalonsa.

Muistelisin, että alkujaan tutustuin yhtyeeseen ennen ensimmäistä virallista julkaisua, kun nimi oli vielä Diablo Brothers. Muuta muistikuvaa siitä ei sitten olekaan, mutta nimi jäi jo silloin mieleen. Ensimmäinen levy Elegance in Black teki jo jonkinlaisen vaikutuksen, mutta kolmas albumi ja oma suosikkini Eternium niin sanotusti räjäytti pankin. Ja olihan se single Read My Scars julkaisuvuotensa kovimpia hittejä. Viimeisimmät levyt Mimic47 ja Icaros luonnollisesti olivat lähes yhtä tykkejä kuin oma suosikkini Diablon diskografiasta.

Levyn aloittaa tiukka kolmikko The Call, Isolation sekä The Serpent Holder, jotka tarjoavat melko perinteiset Diablot. Tyylillisesti kuljetaan jossain Panteran ja Insomniumin välimaastossa Rainerin vokalisaation edustaessa keskivertoa melodeath-yhtyettä personallisempaa karjumisen sekä puhtaan laulun sekaista ulosantia. Melodiapuoli on ehtaa melankolian täyteistä Suomea ja riffittely sekä kompittelu ovat raskasta metallia sen teknisemmästä laidasta. Ote ei hellitä tiukan aloituksen jälkeen, vaan alkulämmittelyn jälkeen heitetään kuulohermoille lisää löylyä ja entistä kovempia kappaleita. Into The Void ja Illuminati ovat vieläkin tarttuvampia ja tykimpiä death/thrash-sivalluksia suoraan luihin ja ytimiin. Jälkimmäiseen on mahdutettu miltei elokuvamaisia syntikkapitoisia tunnelmaosioitakin.

Kun puolet kymmenestä biisistä on kuunneltu läpi, voisi odottaa jo jonkinlaista laantumista, mutta sen sijaan tarjoillaankin lisää yllätyksiä. Prince of the Machinen alkuliideissä on samaa sointia kuin Viikatteella konsanaan. Yhtäläisyydet maamme parhaaseen rautalanka(metalli)yhtyeeseen jäävätkin siihen. Hieman rauhallisemman kappaleen jälkeen on hyvä pitää kontrasteista huolta vauhdikkaammalla nimikkokappaleella, josta löytyy rautaista otetta ja potkua. Silvër Horizon on täynnä kovia biisejä, mutta parhaan kappaleen tittelistä ei tarvinnut epäröidä. Sävyiltään synkkä Savage, noin kuuden ja puolen minuutin tykitys, on kuin levyn parhaimmat puolet tiivistettynä yhteen kappaleeseen. Toinen huippukappale on Corium Black, joka sisältää levyn upeimmat riffit. Päätöksenä soiva Voyage To Eternity ei myöskään jätä kylmäksi.


Silvër Horizonilla on kestoa reilut 50 minuuttia ja sisältö on alusta loppuun täyttä terästä. Varovaisten ennakko-odotusten ja ensimmäisten kuunteluiden jälkeen levystä kuitenkin kuoriutuu vaihteleva ja voimakas kokonaisuus, jossa oma tyyli on tavallaan viety äärimmilleen. Toisaalta samaa vanhaa ja tuttua Diabloahan tämä on, mutta kieltämättä muutaman kuuntelun perusteella alkaa vaikuttamaan siltä, että Silvër Horizon voi olla jopa Eterniumia tiiviimpi ja tykimpi kokonaisuus. Todella upea levy siis ja kuuluu vähintäänkin Diablo-levytyksien kärkikaksikkoon.

4/5 

perjantai 2. lokakuuta 2015

Turmion Kätilöt - Diskovibrator (2015)

Reilut kymmenen vuotta sitten, juuri kun olin saanut itseni sivistettyä ulkomaisten industrial metalin sen hetken kuumimmilla nimikkeillä Rammsteinilla, Oomph!:lla,  The Kovenantilla, Deathstarsilla,  Painilla sun muilla ihmetyksillä, saapui Turmion Kätilöt Hoitovirheineen, Teurastajineen ja Naaraineen tietoisuuteeni. Humorististen ja suorastaan hykerryttävien otsikoiden sekä lyriikoiden takaa paljastui yllättävänkin vakavasti otettava tehdasmetalliyhtye. Edellinen albumi Technodictator julkaistiin pari vuotta sitten. Nyt on vuorossa vähintäänkin yhtä iskevästi nimetty kuudes albumi Diskovibrator.

90-luvun rakkaan eurodancen estetiikkaa ja rouheita kitarajunttauksia isketään tiskiin samantien tarttuvassa kappaleessa Kirottujen Karnevaalit. Eikä meininki siitä suinkaan huonone. Yleensä lyriikoihin ei tule kiinnitettyä niin paljon huomiota, mutta jokin Turmion Kätilöiden kierossa ja sysimustassa huumorissa kiehtoo. Aina Arki on musiikillisesti tehokas kappale, mutta kertosäkeen punchline "jättäkää naisemme rauhaa / lypsäkää omat lehmänne / postimyynnistä voit tilata naisen / tumman ja riettaan muukalaisen" on melko naseva ja ennen kaikkea helkkarin hauska.

Yhtyeen resepti ja kaava on hyvin yksinkertainen ja sitäkin toimivampi. Saatanan raskasta, välillä helvetin nopeaakin runttausta ja junttausta kaikkine konesäksätyksineen ja jumputuksineen ja sitten pirun tehokas ja tarttuva kertosäkeen rallatus. Vaikka biisimateriaali onkin melko tasaisen laadukasta, varmaa ja voimakasta, ensimmäisillä kuunteluilla jokaisesta kappalesta löytää aina jotain edellistä toimivampaa. Ihan vain muutaman tehokkaan tykityksen mainitakseni voisin ylistää levyn parhaimmistoon kuuluvia, eli niitä tarttuvimpia kappaleita. Sinä Saatana ja Vastanaineet ovat sellaisia voimaralleja, että voisi loputtomalla replaylla kuunnella muutaman päivänkin putkeen. Onpa Ranteet Auki myös aika erikoinen vedos, jossa omin sanankääntein vähän lainaillaan vanhaa hittiä Meksikon Pikajunaa. Lataa ja Varmista on myös potkiva biisi, mutta lyriikanpätkä kiteyttää yhteen säkeeseen varmasti monia, varsinkin litukan ylihinnoiteltua Pulled Porkia ostaneita, puhuttelevan asian: "nyhtöpossulla on tyyli jäädä aina jotenkin hampaankoloon".

Levyn loppupuolella onkin sitten todellinen yllätysbiisi. Sinulle lähentelee lyyrisesti jo herkän, kauniin ja vakavasti otettavan tunnusmerkkejä tuoden mieleen, ainakin mahtipontisen kertosäkeensä aikana, hieman vastaavanlaiset Rammsteinin kappaleet Ohne Dich tai Nebel, sillä erotuksella tosin, että tämä on kuin tekninen industrial death metal-versio jommasta kummasta. Joka tapauksessa tämä herkistely olisi ollut ylivoimainen lopetuskappale tälle levylle, mutta sen sijaan saammekin nukahtaa lähes kahdeksan minuutin kummajaiseen, edellisen levyn ykkösosaa jatkavaan To Be Continued: Act 2. Voihan silläkin industrialjumputushämistelyllä olla jokin merkitys, mutta melko hämäräksi jää sen tarkoitusperät.

Diskovibrator ei juuri uudista Turmion Kätilöitä suuntaan eikä toiseen, mutta totuttuun tapaan tarjoaa koko levyllisen pirun tarttuvia ja lyriikoiltaan hauskoja kuuntelukokemuksia. Tokihan levykokonaisuus tuntuu aikaisempia tiiviimmältä ja vahvemmalta, siinä on siis kehitytty ja paljon. Levyn tavallaan yksinkertaiset kappaleet ihme kyllä uppoavat joka kuuntelulla edellistä kertaa paremmin. Diskovibrator tarjoilee 35 minuuttia valkealla moottoriöljyllä rasvattua puhdasta terästä, joka pistää isommankin lihakasan värisemään rytmiensä mukana. Viimeisen kappaleen voi unohtaa kokonaan tai ajatella sitä jonkinlaisena bonuskappaleena jonka voi hyvin omatunnoin feidata.

4/5

torstai 1. lokakuuta 2015

Stargazery - Stars Aligned (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
On erittäin loogista kuunnella ja arvostella osittain samojen jannujen levyt epäkronologisessa järjestyksessä. Juuri arviomyllyssäni ollut Burning Point on Pete Ahosen pitkäikäisin projekti, joka julkaisi kuudennen levynsä kesäkuussa. Sivuprojektina syntynyt heavy metal-yhtye Stargazery sen sijaan julkaisi toisen levynsä Stars Aligned jo alkuvuodesta. Ahosen lisäksi myös rumpali Jussi Ontero toimii molemmissa yhtyeissä ja basisti Jukka Jokikokko oli vielä viime vuoteen saakka Burning Pointin riveissä.

Levy alkaa perinteisen melodisen heavy metalin melko ennakoitavissa tunnelmissa. Voodoo on ihan okei hitinomainen biisi, joka varmaan tyylisuunnan suurkuluttajalle tarjoaa elämyksen. Itseäni materiaali ei juuri sytytä, vaikka ei se missään nimessä huonoa ole. Ammattitaitolla ja antaumuksella toteutettu hevi viihdyttää ja miellyttää. Alkupuolen kappaleissa on kuitenkin hittipotentiaalia reilulla kädellä. Missed the Train To Paradise sekä Absolution ovat menevien kertsiensä kanssa potkivia kappaleita. Levyn ykköshitteihin lukeutuu ehdottomasti levyn pisin, vähän yli viisiminuuttinen Invisible. Tukevalla riffittelyllä kulkevan kappaleen upeinta korvanruokaa on vajaan minuutin mittainen syna- sekä kitarasoolon kombinaatio. Varsinkin se syntikkaosio on erittäin mukavaa kuunneltavaa.

Albumin loppupuolelta löytyy muutama kliseisen oloinen heavy metal tai rock-kappale, joista Hiding tuo ainakin etäisesti mieleen takavuosien radiohitin Summer of Loven. Academy of Love sekä Painted into a Corner ovat myös hieman korneja hevikierrätyksiä. Toimivat kuitenkin tässä kontekstissa kyllin hyvin. Folk ja progeosaston koristeita on myös saatu mukaan kappaleisiin Dim The Halo ja Warrior's Inn, joista jälkimmäinen on albumin hienoimpia ja tunnelmallisimpia kappaleita. Levyn päättää melko rohkeasti valittu lainakappale Dark Lady, jonka alunperin esitti Cher vuonna 1974. Ja ihan vaan varmistaakseen kappaleen jumiutumisen parin viikon korvamadoksi, löytyy bonuskappaleena coverin cover Lea Lavenin esityksestä, joka siis tunnetaan suomennettuna nimeltä Tumma Nainen

Stars Alignedilla on kestoa vähän yli 50 minuuttia, jonka mielellään muutaman kerran luukuttaa. Siitä on paha mennä sanomaan moitteita, mutta toisaalta melko tasaisesti soljuva kokonaisuus ei juurikaan pääse yllättämään. Kokonaisuus kuitenkin toimii, kun ei siitä mitään häiritsevää löydy. Mikäli melodinen heavy kiinnostaa ylettömän paljon, niin tässä on varma ja vakaa lisuke kokoelmiin. Muussa tapauksessa tämä menettelee ja toimii taustamusiikkina varsin kelvollisesti.

3/5