torstai 31. joulukuuta 2015

ApeX - Mental Disorder EP (2015)

Tuusulalainen thrash metal-bändi ApeX julkaisi aikaisemmin tänä vuonna esikoisdemonsa Hammered Down. Kehnon äänenlaadun uumenista oli kuultavissa varma ja vakaa perus-thrash 80-luvun Slayerin ja Sepulturan tyyliin. Kyllä sitä alkoikin jo tuumailemaan, miltä ApeX kuulostaisi, kun tuotantopuoli saadaan hyvän materiaalin lisäksi kuntoon. Tammikuun puolella sitä sitten olisi luvassa, kun yhtyeen EP Mental Disorder julkaistaan.

Neljän kappaleen EP ei demon tavoin jätä esikuviaan arvailujen varaan. Levyn avaava lähes kuuden minuutin thrash-tykitys The Suffering palauttaa kuuntelijan reilun 25 vuoden taakse genren kulta-ajoille. Soundeissa ja riffeissä on reilusti samankaltaisuuksia Hell Awaitsin ja Reign in Bloodin kanssa, mikä ei nykypäivänä varsinkaan ole mikään moite saatikka ongelma. Jos lauluääntä lukuun ottamatta onnistuu kuulostamaan enemmän Slayerilta kuin nyky-Slayer itse, se on parhaassa tapauksessa erittäin hyvä asia. Ja tässä se on sitä itseään. Aloituskappaleen jälkeen materiaali kuulostaa aina ja vain enemmän edellämainitulta yhtyeeltä, mutta siitäkin huolimatta perinteisen thrashin runttaus käy yhtyeeltä todella vaivattomasti ja taidokkaasti. Raivokas turpiinvetobiisi Insanity lienee levyn tykein kappale, mutta eivät Not My Pick tai My Dystopiakaan varjoon jää.

ApeXin toinen kokonaisuus vain vahvistaa sitä käsitystä, että yhtye taitaa instrumenttiensa lisäksi perinteisen thrashin soitannan. Esikoisjulkaisuun verrattuna kaikki missä on ollut parannettaa, niin soundeissa kuin biisimateriaalissa, on parannettu. Jos tämä meininki jatkuu täyspitkässäkin muodossa ja toivottavasti ihan lähitulevaisuudessa, niin kyllä tällä yhtyeellä on munaa pärjätä Suomen rajojenkin ulkopuolella. Mental Disorder tarjoaa noin parikymmentä minuuttia perus-thrashia parhaimmillaan.

4/5

Vuoden levy (2015)

Vuoden 2015 albumikattaus oli aivan helkkarin kova. Parhaat debyytit olivat käsittelyssä muutama päivä sitten, ja tässä huikeassa 30 albumin listassa löytyy osa niistäkin. Hyvien esikoislevyjen lisäksi tämän vuoden julkaisujen takaa löytyi useampikin sellainen yhtye, jolla edellisestä albumista oli ehtinyt kulumaan hieman pidempikin aika: Faith No Morella 18 vuotta, Blurilla 12, Arcturuksella 10, Shape of Despairilla 11 ja Dödheimsgardilla 8.

Lisäksi moni yhtye onnistui tekemään tähän astisen uran ehkäpä jopa parhaimman levyn. Aikahan sen todella näyttää, mutta Dödheimsgard, Paradise Lost ja Amorphis ampuivat kovilla ja varsinkin Norjan avantgardistit pistivät parastaan. Edellisiin julkaisuihin nähden parannuksia tekivät muun muassa Björk, My Dying Bride ja Cradle of Filth. Jälkimmäisenä mainittu yllätti tekemällä noin viidentoista vuoden takaisien klassikkolevyjen tyylisen julkaisun.

Uusia vokalistejakin kuultiin muutama, joista lienee turhinta mainita Nightwish ja Floor Jansen. Yhtye tuntuu olevan kovimmassa vedossa koskaan, vaikka uusi levy suht riskitön olikin eikä tällä kertaa mahtunut kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Myös Shape of Despair sai uuden vokalistin Throes of Dawnista tutusta Henri Koivulasta ja Barren Earth sai keulakuvakseen färsaarelaisen Hamferðin Jón Aldáran.

Tässäpä kuitenkin vuoden albumi top 30, olkaat hyvät.
Nautical funeral doom on genremääritelmänä melko hämäräperäinen, mutta avautuu kun tutustuu saksalaisen Ahabin hyvinkin merellisiin doom metal-tunnelmiin. Joskus kuuntelin pari pätkää yhtyeen ensimmäisiltä julkaisuilta, eikä tuo silloin kovasti innostanut, mutta The Boats of Glen Carrigin progesävyjen koristelema tunnelmallinen ja persoonallinen tuomiometalli iski takavasemmalta kuin pallosalama. Valinta vuoden levyksi ei ollut vaikea, vaikka seuraava nimi listassa keikkui "varmana" ykkösenä noin puoli vuotta.

Islantilaislaulajatar-muusikko Björk on viehättänyt esikoislevystään Debutista lähtien todella omaperäisellä tyylillään. Kolme peräkkäistä levyä Post, Homogenic ja Vespertine ovat todellisia kokeellisen ja koneellisen musiikin klassikoita. Niitä seuranneet kolme taas eivät. Vaikka niistä huokuu Björk, on kokeellisuus tai taiteellisuus viety liiankin pitkälle. Yksinkertaisempi Vulnicura tuntui niiden jälkeen jälleen kerran todella persoonalliselta, omaperäiseltä ja lisäksi henkilökohtaiselta Björk-albumilta. Se on synkkä ja tunnelmaltaan tiivis, samaan aikaan hauraskin. Siinä on jotain uutta, mutta silti se tuo paljon mieleen klassikkolevyn Homogenic.

3. Shape of Despair - Monotony Fields
Maailman paras funeral doom metal-yhtye julkaisi edellisen levynsä Illusion's Play 11 vuotta sitten. Uutukaista jaksettiin kuitenkin odottaa ja se palkitsi täydellisesti. Uusi, Throes of Dawnista tuttu Henri Koivula tekee myös todella upeat vokaalisuoritukset. Kova vastustaja yhtyeen edelliselle mestariteokselle Angels of Distressille.

4. Swallow The Sun - Songs From The North
Ilman Björkiä Swallow The Sun olisi täydentänyt doom metalin hattutempun vuoden parhaimpien levyjen saralla. Henkilökohtainen sellainen kuitenkin syntyi, kun kokonaisuus koostuu kolmesta levystä, joista jokainen edustaa himpun verran eri tyyliä. Yksi perinteistä Swallowia, toinen vähän siihen viittaavaa ilman säröä ja öröä, kolmas venyttää yhtyeen doomin funeraliksi. Kunnianhimoinen ja täydellisen onnistunut kokonaisuus, jonka jokainen kolme levyä kuuluvat ehdottomasti yhtyeen top vitoseen.

Dödheimsgardin levyt ovat ilmestyneet huikeasta International 666:sta (1999) lähtien kahdeksan vuoden välein. Kokeellista avant-garde black metalia sisältänyt I666 sai seuraajakseen tylymmän Supervillain Outcastin, joka ei jostain syystä kolahtanut. Aldrahn palasi jälleen kuvioihin ja näin tekeytyi yhtyeen paras levy A Umbra Omega.
Enslaved on tämän listan levyistä kenties ainut, jota kohtaan ei juuri ollut yltiömäisiä erityisodotuksia. In Times on juuri sitä mitä saattoi odottaa tai olettaa. Black metalia ja progea aivan samalla teräksisellä kaavalla kuin aikaisemmillakin levyillä Riitiir ja Axioma Ethica Odini. Hyvä jatke niille.

7. Leprous - The Congrecation
Tutustuin norjalaiseen progemetalliyhtye Leprousiin edellisen levyn Coalin aikoihin ja kun vanhoihin albumeihin tuli samalla tutustuttua, suunta näytti olevan hyvinkin nousujohteinen. Ja se suunta pysyy samana tälläkin albumilla. Erittäin hiottu ja tunnelmallinen, hiljalleen avautuva kokonaisuus norjalaisten progemuusikoiden hämärään ja synkkään sielunmaisemaan.

8. Alkaloid - The Malkuth Grimoire
Vuoden aikana julkaistiin runsain mitoin uskomattoman hyviä esikoisia, mutta silti parhaasta ei jäänyt pienintäkään epäilystä. Saksalainen mm. Dark Fortressin ja Obscuran jäsenistä koostuva Alkaloid yhdistelee debyytillään samankaltaisia progen ja raskaan musiikin elementtejä kuin esimerkiksi Leprous ja Opeth. Vertailukohtia löytyy useaan muuhunkin yhtyeeseen. Sopivan karkea ulkoasu ja kierotunut outous tuo myös omaperäisyyttä ja tarttumapintaa muutenkin kadehdittavan kiemuraiseen ja hypnoottiseen progedeath-kokonaisuuteen.

9. Arcturus - Arcturian
Arcturus ei ole juuri tinkinyt omaperäisyydestään yhdelläkään levyllä. Silti laulajanvaihdos mahtavan Sham Mirrorsin jälkeen ketutti ja Sideshow Symphonies ei ollut sävellyspuolellakaan aivan yhtä kova. Yhtyeen lopettamispäätös vuonna 2005 oli silti kova pala purtavaksi ja aivan yhtä suuri nieltäväksi oli paluu takaisin. Arcturian kuitenkin ylitti odotukset täysin tekemällä La Masqueraden kaltaista omaperäistä avant-gardea ja lisäksi Vortexin laulusuoritus on aivan huikeaa verrattuna edelliseen levyyn. Oikeastaan vähän samaa tasoa kuin mitä herra La Masquerade-vierailuillaan antoi odottaa. Eihän tästä voi olla pitämättä.

10. Chelsea Wolfe - Abyss
Yhdysvaltalaisella "laulaja/lauluntekijällä" Chelsea Wolfella on takanaan jo muutama täyspitkä albumi. Niistä huolimatta Abyss oli ensimmäinen Wolfen levy, jota kuunaan olen kuullut. Voimakas, todella voimakas taidonnäyte, jossa yhdistyy Björkin elektromusiikki Celtic Frostin/Triptykonin lyijynraskaaseen soundiin ja fiilikseen. Vangitseva ja synkkä levy, joka on täysin otsikkonsa veroinen.

11. Elder - Lore
Yhdysvaltalainen stoner rock-yhtye Elder tarjoaa kolmannella levyllään viiden järkälemäisen mammuttibiisin kattauksen, joka kosiskelee niin stonerin, doomin kuin progen ystäviä. Kaikki tiiviisti samassa paketissa, eikä valittamista juuri löydy.

12. A Swarm of The Sun - The Rifts
Ruotsalainen A Swarm of the Sun ei liene tuttu kovin monelle, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus. Kahden henkilön, Erik Nilssonin sekä Jakob Berglundin post-metal yhtyeen toinen levy The Rifts on synkkä, mutta vangitseva äänimaisema. Vielä ihmeellisempää on se, että tämä on kokonaan yhtyeen itsensä tuottamaa taidetta aina musisoinnista jälkikäsittelyyn ja julkaisemiseen saakka.

13. Arcane - Known/Learned
Australiasta on pukannut upeaa progemetallia jo muutaman vuoden ajan, mutta silti monet sikäläiset yhtyeet ovat jääneet helposti pohjois- ja länsimaisen musiikin varjoon. Sama kohtalo oli Arcanellakin, mutta yllätys oli suuri kun tämä kolmas albumi Known/Learned tuli kuunnelluksi. Vähän samaa kuin Leprousilla tai Karnivoolilla. Kaksi levyä, joista toinen raskaampaa progekoukuttelua ja toinen kevyempi levy. Täydellinen yllätys. Juuri hetkeä ennen tämän listan aloittamista Arcane julkaisi sosiaalisessa mediassa päätöksen lopettamisestaan, joten harmillisesti Known/Learned jää(nee) viimeiseksi albumiksi.

14. Myrkur - M
Tanskalainen yhden naisen, Amalie Bruunin, black metal-yhtye Myrkur julkaisi ensimmäisen ep-levynsä viime vuonna, mutta kokopitkä herätti vieläkin suurempaa mielenkiintoa ja odotusta kun sai tietää tuottajana toimivan itse Garmin. Lisäksi taustajoukoissa vaikuttaa muusikoita mm. Arch Enemysta, Mayhemista ja muitakin Ulverista tuttuja soittajia. Lopputulos onkin kuin kaunis sekoitus Ulverin Bergtattia ja Kveldssangeria pienillä vivahteilla vanhasta Darkthronesta ja Satyriconista. M on tunnelmallinen ja äärettömän kaunis black metal-kokonaisuus vahavoilla ysärinorjaviboilla ja kansanmusiikkivivahteilla.
Jos Dordeduhin muutaman vuoden takainen ensilevy Dar De Duh ei vielä riittänyt näytöksi romanialaisen yhtyeen taidoista, viimeistään tämä sivuprojekti osoittaa sen, tosin tyylisuuntana on black metalin sijaan tunnelmallinen post-metal pienellä progressiivisella vivahteella. Omalla tavallaan Mozaic kuulostaa paljolti Dordeduhilta ilman bm-elementtejä. Vaikka löytyyhän sieltä kuitenkin se bläkimpikin lopetusraita. Pistää odottelemaan uutta materiaalia kummaltakin projektilta.

16. Pressure Points -  False Lights
Pressure Points meni minulta täysin ohi debyyttinsä kanssa, mutta tämä toinen luku yhtyeen diskografiassa kyllä vangitsi huomioni. Kun sitä metalli-Opethia ei todennäköisesti enää kuulla, paitsi vanhoilta levyiltä, on tässä aivan maittava korvike sille. Opethmaisella progedeathilla siis mennään.


17. Amorphis - Under The Red Cloud
Amorphiksen uran alkupuoli koostuu melko epätasaisista albumeista, joiden joukosta löytyy niin klassikoita kuin keskinkertaisempiakin väkerryksiä. Tomi Joutsenen astuttua kelkkaan yhtyeen tyyli on pysynyt lähes muuttumattomana, mikä tiettyyn pisteeseen asti on toiminutkin ihan hyvin. Edellinen levy Circle antoi odottaa jo jotain pyörän uudistamista ja Under The Red Cloud tekee sen loppuun asti. Amorphis kuulostaa toki täysin itseltään tälläkin levyllä, mutta kuin uudestisyntyneeltä ja voimakkaammalta kuin koskaan. Tässä onkin arvottavaa Elegyn, Skyforgerin ja tämän kanssa, mikä mahtaa olla se kaikkein kovin Amo-kiekko.

18. Ghost - Meliora
Ruotsalainen hämäräperäistä heavy metalia soittava Ghost oli saanut jo edellisen levyn aikoihin suunnatonta hypeä. Olihan siihen hypetykseen sitten tartuttava kolmannen albumin Melioran myötä ja kummasteltava miten omaperäistä ja tarttuvaa melodista heavya nuo Misfitsin jäsenten ja Skeletorin näköiset tyypit soittavat. Lähestyi levyä miltä kantilta tahansa, se on aivan helvetin iskevää ja tarttuvaa.

Arjen Anthony Lucassen ja Anneke van Giersbergen samassa projektissa kertonee tarpeeksi. Molemmilla on takana kymmenittäin täyspitkiä albumeita vakijäseninä, joiden lisäksi vierailuita vaikka kuinka monessa projektissa. Ja sen kokemuksen määrän todella kuulee. The Diary tarjoaa annoksen progea,  folkkia, sinfoniaa ja metallia ja mikä parasta kaksi erillistä ja erikseen sovitettua versiota koko albumista, jotka molemmat antavat aivan erilaisen lähestymistavan samaan sävellykseen.

20. Hanging Garden - Blackout / Whiteout 
Doom-sävyjä, post-metalia ja melankoliaa. Sitä on Hanging Gardenin neljäs hengentuotos Blackout/Whiteout. Se on tyylillisesti sekoitus Isisia, Katatoniaa, Anathemaa, Ghost Brigadea ja muita synkistelyprojekteja.

Sinfoninen ja tekninen death metal on jo pelkästään ajatustasolla hyvä, mutta kun toteutuskin on tätä tasoa niin hivotaan jo täydellisyyttä. Whorionin esikoinen on soundeiltaan muhkea ja tyyliltään pirun äkäinen reilu puolituntinen, joka esikoisensa perusteella vetää vertoja jopa Shade Empirelle ja Septicfleshille.

22. My Dying Bride - Feel The Misery 
Melodisen brittidoomin kuningas My Dying Bride on viimeisen kymmenen vuoden ajan tehnyt vähemmän kiinnostavia levyjä. Vanhaan tyyliin palannut The Map of Our Failures oli hyvä yritys, mutta jotain jäi puuttumaan. Feel The Misery tekee periaatteessa saman, mutta kuulostaen oikeasti vanhalta kunnon MDB:ltä.


Muhoslainen Casket Soil ansaitsi kehujani jo viime vuonna julkaistulla EP:llä Reptilian Verses. Enslavedia, Borknagaria, Opethia ja muuta vastaavaa hämmentävä kokonaisuus oli taidokasta kuin mikä ja jatko-osa In The Gardens of Vermin vie näkemyksen vieläkin syvemmälle. Levy tarjoaakin maittavan kattauksen modernia black/death-kitarariffittelyä ja progekompittelua aivan esikuviensa tapaan.

24. Paradise Lost - The Plague Within 
Paradise Lost tapasi tehdä doomia aikoinaan ja lipsui hiljalleen gootahtavamman ja vähemmän doomin metallin matkaan. The Plague Within palauttaa Paradise Lostin vanhakantaiselle doomin tielle, jolla toinen kaltaisensa ja aikalaisensa My Dying Bride on pysytellyt tähän päivään saakka. Minulle vähemmän vannoutuneelle Paradise Lost-kuuntelijalle tämä tuntuu kaikkein voimakkaimmalta kokonaisuudelta.

25. Faith No More - Sol Invictus 
Faith No Moren uutta albumia saatiin odotella pienen tovin. Edellinen albumi The Album of the Year julkaistiin vuonna 1997 ja sen jälkeen yhtyeestä ei ole sen kummemmin kuulunut, vaikka jäseniä muissa projekteissa on vaikuttanutkin. Vaikuttava kokonaisuus tästäkin tuli ja voin väittää, ettei paljoa kalpene niiden parin-kolmen vanhan klassikon kanssa.

Brittiläinen barbaarimetalliyhtye Bal-Sagoth on ollut telakalla jo ties miten kauan ilman tietoa tulevasta, joten korviketta kaipaisi jo pikkuhiljaa. Ja senhän antaa italian sinfoniadödökolmikko Nightland esikoisellaan Obsession. Ei niin kiinnostavan intron jälkeen käynnistyy todella voimakas ja mahtipontinen kuolonsinfonia, että edellämainitun lisäksi Shade Empire ja Septicfleshkin voisi kadehtia. Uudemman Wintersunin ystävillekin saattaisi maistua.
27. Der Weg Einer Freiheit - Stellar
Saksalainen Der Weg Einer Freiheit yllätti kolmannella albumillaan Stellar. Yksinkertaisista aineksista koottu black metal-eepos pitää otteessaan vajaan 50-minuutin ajan. Muistuttaa vähän ruotsalaisen Dawnin klassikkoa Slaughtersunia ynnä monia muita enimmäkseen 90-luvun klassikoita.


28. Barren Earth - On Lonely Towers
Barren Earthin deathin ja progen risteytymä on toki viehättänyt jo kahdella aikaisemmallakin levyllä, mutta silti bändin tyyli on lokeroitunut omassa mielessäni liikaakin Amorphiksen ja Opethin sekoitukseksi. Kolmas albumi On Lonely Towers vihdoin irtautuu yhtyeen vanhoista kaavoista ja on selvästi persoonallisin tuotos yhtyeeltä. Tällä levyllä debytoiva Jón Aldára tuntuu olevan erittäin luonteva valinta yhtyeen vokalistiksi.


29. Mgla - Exercises in Futility
Puolalainen Mgla vakuuttaa Exercises in Futility-kokonaisuudellaan. Norjalaisen black metalin perinteitä ja itäeurooppalaisen sellaisen estetiikkaa tarkasti noudattava kolmosalbumi on alusta loppuun täyttä ja mustaksi maalattua terästä, joka keskittyy täydellisen omaperäisyyden sijaan toteuttamaan perinteistä ja täydellisen hiottua black metal-tunnelmointia.

30. Steven Wilson - Hand. Cannot. Erase
Alunperin sooloprojektina aloittaneesta Porcupine Treesta tunnetuksi tullut progevelho Steven Wilson palasi sooloilun pariin muutama vuosi sitten omalla nimellään. Piikkisikapuu oli vielä elossa ensimmäisen kokonaisuuden aikoihin, eikä se nyt aivan niin suurta vaikutusta tehnyt. Grace For Drowning iski kuitenkin progefanittajan ytimiin ja samaan onnistui seuraava The Raven That Refused To Sing. Pelkistetympi Hand. Cannot. Erase. ei ehkä aivan yhtä "nerokas" ole kuin edeltäjänsä, mutta aivan huikeaa progetunnelmointia siitäkin huolimatta.


tiistai 29. joulukuuta 2015

Zierler - Esc (2015)

Tanskalainen progemetalliyhtye Beyond Twilight perustettiin vuonna 1992, alunperin lyhyemmällä nimellä Twilight. Yhteensä levyjä kertyi viisi kappaletta, kunnes yhtye lopetti. Kosketinsoittaja Finn Zierler pisti kasaan uuden samanhenkisen progeprojektin vuonna 2013, joka sai luontevasti nimekseen Zierler, sekin aluksi Zierlel Projects. Yhtyeen debyytti Esc julkaistiin lokakuussa.

Heti levyn alkaessa kuulostaa vahvasti siltä, että yhtyeen jäsenet ovat ottaneet progressiivisen rockin oppituntinsa ja vakavasti. Progea löytyy niin tahtivaihdoksissa kuin sointukierroissa ja joka ikisessä yksityiskohdassa. Tyylissäkin löytyy väriä vaikka millä mitalla. Vertailukohtiakin löytyy esimerkiksi vaikkapa Devin Townsendista Porcupine Treehen, Dream Theaterista ja Leprousista jopa Ihsahniin. Siihen kun lisätään vielä jonkun asteinen power metal-vivahde ja kimuranttien tahditusten päälle liimattu sinfoniaorkestraatio, niin paketti on kasassa.

Levy avataan dramaattisia sävyjä sisältävällä eepoksella A New Beginning, jonka maalailevammista sävyistä siirrytään vauhdikkaampaan progekoukkujen tykitykseen. Aggrezzorin jälkeen liikutaan kuin metsäkoiran kanssa jäniksen perässä. Yksityiskohtaa löytyy vaikka millä mitalla, eikä niihin turhaan jäädä jumittelemaan. Ainakin ensimmäiselle kuuntelulle jää kohtuuttoman suuri määrä informaatiota sisäistettäväksi. Silti alati liikkeessä oleva raskassointinen sinfoniaproge pitää hypnoottisessa otteessaan. Lauluääntäkin löytyy kirkkaasta laulusta örinään, joten senkin puolesta tyyleissä hivotaan kevyesti ääripäitä. Mahtavat Evil Spirit ja No Chorus edustavat sitä raskaampaa, jopa death metal-sointista laitaa, kun taas Rainheart käy lähellä power metalia. Suunnattomasta vaihtelevuudestaan huolimatta kappaleita yhdistää virtuoosimainen soitanta, taitavasti rakennetut ja näyttävät kappaleet sekä omaperäinen progen äärilaitoja kosiskeleva tyyli.

Esc ei ole levy helpoimmasta päästä. Kappaleet ovat mielettömän upeita kokonaisuuksia, jotka tuntuvat välillä kuin liian monta kuppia kahvia nauttineen säveltäjän Bohemian Rhapsody-toisinnoilta metallisäväyksillä ja sinfoniaorkesteriefekteillä. Punainen lanka on hiuksenhieno, mutta se on kuitenkin olemassa. Useammalla kuuntelulla tämä vasta koukuttaakin. Zierlerin ja kumppaneiden ensimmäinen luku on taidokas kuin mikä, ja jos sitä punaista lankaa saisi jatkossa hieman paksumpana versiona, niin hyvä tulee. Tai siis parempi. Tämä on tällaisenaankin todella hyvä.

4/5

maanantai 28. joulukuuta 2015

Black Blood - Black Blood (2015)

Helsinkiläinen metalliyhtye Black Blood julkaisi omaa nimeään kantavan esikoislevynsä joulukuun kahdeksastoista ja kansainvälinen ulostautumispäivä menee ensi vuoden puolelle, tammikuun 22. päivään. Saatekirjeen mukaan yhtye on saanut vaikutteita kasvaessaan Suomen valoisissa ja metallimusiikille niin inspiroivissa olosuhteissa. Vaikutteita on alunperin saatu kuunnellen ja soitellen vanhoja heviklassikoita kuten Black Sabbathia, Metallicaa ja Panteraa.

Groove on kuitenkin se avainsana, jonka pohjalta Black Blood on lähtenyt kevyen bluesahtavaa soramyllyänsä pyörittämään. Jos johonkin tiettyyn yhtyeeseen pitäisi verrata, niin se olisi ehdottomasti länsinaapurimme Entombed ja sen hieman uudempi tuotanto. Soundeista löytyy niin hard rockia, stoneria kuin deathia. Levyn avauskappale Clarity ja sitä seuraava puolentusinaa kappaletta potkivat ja svengaavat kuin hirvi.

Biisimateriaali on varmaa, mutta hyvinkin tasaista. Levyn puolessa välissä tuodaan vaihtelua kevyemmällä, tai paremminkin puhtaalla kitarasoitannalla. Tunnelmallisella ja alavireisellä clean-kitaroinnilla alkava Stray Bullets lienee levyn upein teos, jonka fiiliksissä jatkaa myös kevyt instrumentaalivälisoitto Route 66.6. Voisi tunnelmansa puolesta sopia hyvin vaikkapa suomalaisen road movien soundtrackiksi. Hidasteluiden jälkeen paahdetaan alavireisten sorasoundien lumoissa vielä viiden kappaleen verran. Niistä tykeimpiä ovat levyn tyylin kolmeen minuuttiin tiivistävä Dopesmashed Jazz, hitaasti laahaava Transfusion ja levyn päättävä pariminuuttinen vauhtiralli ja Motörheadia muistuttava Speed Thrills & Roadkills.

Noin kolmen vartin mittainen albumi tarjoaa varsin rouhean death metalin ja hard rockin sekaisen pörinäkattauksen. Groovaavaan riffittelyyn ja rouheaan soundiin on panostettu toden teolla, vaikka kappalemateriaali hieman yksioikoista onkin. Ainahan sitä voisi monipuolisuuden perään huudella, mutta näin ammattimainen toteutus ja itsevarma esitys toimii näin yksinkertaisenakin aivan hyvin. Ehkä ensi kerralla sitten. Debyytiksi tämä on oikein voimakas ja ennen kaikkea tyylikäs taidonnäyte.

3,5/5

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Scars of Solitude - Fool / Live to Regret (01.01.2016)

Äänekoskelainen melodista metallia soittava yhtye Scars of Solitude perustettiin keväällä 2015. Viisihenkinen yhtye koostuu 60-prosenttisesti death metal-yhtye Gianin jäsenistä. Ensimmäinen kahden biisin nimikkodemo julkaistiin maaliskuussa ja sitä seuraa kahden kappaleen promosingle Fool / Live to Regret uuden vuoden ensimmäisenä päivänä, eli 1.1.2016.

Olisin odottanut jäsenten historian tuntien rankempaa soitantaa, mutta yllätys oli joka tapauksessa positiivinen. Ensimmäisenä soiva Fool kuulostaa jonkun verran Sentencedin, niin "uuden" kuin vanhan, ja Diablon sekoitukselta. Raskassointista deathia löytyy jonkun verran riffeistä, varsinkin aloitus-sellaisesta, mutta ei ehkä aivan kokonaisen genremääritelmän verran. Kaunista melodiaa sen sijaan on tarjolla ja asenne on täysin kohdillaan. Melodia-astetta nostetaan toisessa kappaleessa Live to Regret, joka alleviivaa vielä enemmän Sentenced-viittausta. Eikä ainoastaan vokalisti Janne Salmelinin ulosannin takia. Molemmat biisit ovat erittäin toimivia, mutta jälkimmäinen iski kovemmin, kiitos haikeiden melodioiden.

Scars of Solitude on nuoresta iästään huolimatta erittäin potentiaalinen pelinappula suomalaisten metalliyhtyeiden pelilaudalle. Levy-yhtiö taakse ja täyspitkä ulos. Tästä yhtyeestä kuullaan aivan varmasti jonkun ajan kuluttua, sen verran voimakasta on yhtyeen melankolinen ja melodinen raskasmetalli.

3,5/5 

Lojohh - Alkupiste (2015)

Oletko koskaan miettinyt, miltä voisi kuulostaa System of a Downin, Musen ja Leevi and the Leavingsin sekoitus? Tähän vastauksen pyrkii antamaan äänekoskelainen noin kymmenen vuoden ikäinen altrock/metal-yhtye Lojohh toisella levyllään Alkupiste.

Yhtyeen historiaan mahtuu iso määrä julkaisuja. Täyspitkiä levyjä on takana vain nimikko-debyytti, mutta sitä ennen demoja ehti kertyä jo viisi kappaletta. Muutama vanha biisi on soinut jopa Duudsoneiden kolmoskaudella. Ammattitaito paistaakin läpi heti ensimmäisen kappaleen Sirpaileita soidessa. Energinen rytmi- ja kitaraosasto taustoittaa hienosti vokalisti Paolo Corveleynin voimakasta ulosantia. Sävellysten lisäksi yhtyeen itsensä tuottama materiaali iskee jollain kierolla tavalla takaraivoon ja selkärankaan. Leevistä ja liivistä ei ole allekirjoittaneelle hajuakaan, mutta SoaD ainakin paistaa rivien välissä ja etenkin Musea on kuultavissa upeasti tuotetuissa synasoundeissa ja lennokkaissa kertosäkeissä.

Aloituskappaleen jälkeen on luvassa kovempaa hittimeininkiä. Seivästäjän Paluu sisältää sellaisen kertosäkeen, ettei kovin monella suomeksi solkkaavalla rock-yhtyeellä ole moisesta tietoa. Aaveet pitää hittimenoa yllä ennen seuraavaa oikeaa koukkua. Levyn ehkä tehokkain Keinuu ja Keinuu (Hyllyy ja hytkyy) on oikea korvamato. Hauskasti sanoitettu kertosäe "Tanssi, tanssi kuin tämä päivä olisi viimeinen / Keinuta, keinuta villimmin, että saumat parketin leviää / Ja se keinuu ja keinuu siinä hyllyy ja hytkyy / Voi Luoja, tänä iltana rytkyy" jää (liiankin) helposti soimaan päähän.

Levyn puolenvälin paikkeilla meininki hieman tasoittuu sellaiselle normaalin (hyvän) radiosoittohitin tasolle. Jos Pinnan Alle Jään, Alkupiste ja Kirkkaampi Kuin Mikään toistavat hyväksi havaittua rouhean a-osan ja tarttuvan kertosäkeen kaavaa. Iskevää kuin mikä. Indierokin suuntaan kallistellaan kappaleessa Matkalle Jäänyt, jota taustoittavat miellyttävät jousi-instrumentaatiot. Levyn pirteimmän kappaleen tittelin ansaitsee Pallo Kuusen Oksalla, jonka jälkeen isketään kehiin albumin raskain teos Paskassa Kahlaajat. Vajaan kolmen minuutin rykäisyssä poljetaan blast beatia ja sahataan melkein black metal-kappaleeseen sopivaa riffiä. Levyn tykeimpiä kappaleita. Päätösraita Elämäni Rakkaus? kohoaa loppuaan kohti kauniiseen taustasoitinten elävöittämään ja voimistamaan huipennukseen.

Lojohhin 40-minuuttinen lätty on samaan aikaan humoristista, mutta kuitenkin vakavasti otettavaa musiikkia. Biisirakenteet ovat suhteellisen yksinkertaisia, mutta hyvin vaivattomat riffikieroilut tuovat paljon lisäväriä yhtyeen "maanis-depressiiviseen alternative-discorockkiin".Tuotannon lisäksi yhtyeen taitoihin kuuluu selkeästi iskevien ja tarttuvien kappaleiden kirjoittaminen. Tämän kaiken lisukkeeksi yhtyeen tyyli on todella omaperäinen sekoitus jotain kotimaista rockia ja ulkomaista alternativea. Erinomainen ja erittäin tarttuva levy, joka ansaitsisi paljon enemmän kuuluvuutta. Alla oleva kappale rokkiradioon ja heti!

4/5

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Maniac Abductor - Thrash Assault EP (2015)

Kontiolahti-Joensuu akselilla vaikuttava Maniac Abductor on viiden parikymppisen äijän thrash metal-yhtye. Bändin marraskuussa julkaistu esikois-ep on osuvasti nimetty Thrash Assaultiksi, ettei varmasti tule tyylisuunnan kanssa väärinkäsityksiä. Nuorella yhtyeellä on takanaan kymmenkunta keikkaa, mutta pikaisella tarkastelulla jälki on kuin vanhalla tekijällä.

Jos joku väittää tekevändä perinteistä thrashia, aina ensimmäisenä tulee mieleen Slayer. Tässä tapauksessa se pitää melko pitkälti paikkansa. Nimikkokappale pistää vauhdiksi heti kättelyssä. Kaikki riffit eivät ole aivan yhtä raskaita ja häijyjä kuin Slayerin vanhoilla klassikoilla, mutta kuitenkin yhdennäköisyyttä levyjen Hell Awaits ja Reign in Blood kanssa on. Toinen kappale Privacy For Sale on hieman tarttuvampi kappale, mutta viimeisenä soivan biisin First World Diseasen Angel of Death-intro se vaan potkii. Tällaisesta materiaalista kannattaa ammentaa jatkossakin.

Maniac Abductorin selvästi tehokkainta antia on armottoman raskas ja vauhdikas soitanta, joka on parhaimmillaan nimen omaan perinteisemmän thrashin parissa. Ja tarkennettuna Slayerin viitoittaman thrashin. Onhan tämänkaltaista tehty jo kolmekymmentä vuotta sitten, mutta kun materiaali syötetään kuuntelijalle näin uskottavasti ja helvetinmoisen soittotaidon kanssa vieläpä, niin ei voi kuin ihailla. Eipä tästä jää pahaa sanottavaa. Jatkakaa äijät samaa rataa. Levyn voi ladata ja kuunnella ilmaiseksi tästä.

3,5/5

Supreme Havoc - Spreading the Plague MCD (2015)

Viime vuonna perustettu seinäjokelainen Supreme Havoc on saanut aikaiseksi ensimmäisen julkaisunsa nimeltä Spreading the Plague. Ruttoa ovat lähteneet levittämään neljä black, death ja doom metal-taustaista muusikkoa, joiden saavutuksiin kuuluu muun muassa sellaisia yhtyeitä kuin God Forsaken, Deathmarched ja Loath.

Kuuden biisin minilevy käynnistetään armottomalla paahtamisella heti alkuunsa. In The Name of Godista alkaen Supreme Havoc kuulostaa Motörheadin, vanhan Venomin ja Slayerin debyytin sekaiselta punkahtavalta deathilta tai thrashilta. Tuotantoarvot ovat erittäin kohdiltaan ja vokalisti Mika Hankaniemen ulosanti on peräisin 80-luvulta, mikä on hyvinkin asiallista tässä kontekstissa.

Biisit ovat lähinnä parin-kolmen minuutin rykäisyjä, joihin ei juuri ylimääräistä koukkua ole ahdettu. Vaihtelua ei paljoa ole siis luvassa, mutta siitäkin huolimatta meininki on niin energistä, että se kantaa loppuun asti. Parhaimpia otoksia levyltä ovat Chasm of Grief ja päätöskappale Lifeblood Awaits.

Spreading the Plaguen suurin ongelma on biisien monotonisuus, mutta kun sitä kestoa on vain se reilu vartti, ei siitä juuri ongelmia koidu. Vanhahtava soundi sen sijaan on rautaa ja esitys on todella pirteä ja voimakas. Ei kun uutta levyä kehiin, kun puitteet ovat näin hyvin kunnossa.

3/5

Bloodlash - Rain EP (2015)

Meksikolainen progressiivinen death metal-yhtye Bloodlash on perustettu vuonna 2011. Ensimmäinen EP Drowning Against the Nebulae julkaistiin jo seuraavana vuonna perustamisesta. Toista lyhytjulkaisua odoteltiin kolmisen vuotta ja sille löytyi julkaisija kotimaahansa nähden niinkin loogisesta maankolkasta kuin Jyväskylä. Inverse Records julkaisi digitaalisesti Rainiksi nimetyn kakkos-eepeen joulukuun 21. päivä.

Mielenkiintoa ei voisi paremmin herätellä, kuin mainitsemalla saatekirjeessä vertailukohdiksi sellaisia yhtyeitä kuin Karnivool, Mastodon, Tool ja Opeth. Neljän biisin lyhärillä kyllä vieraillaan tutuissa maastoissa, mutta Opethin voi ainakin jättää laskuista. Kiemuraiset kitarariffit ja progerytmittely ovat kuin sekoitus raskaampaa Mastodinia ja psykedeelisempiin sävyihin yltyvää Toolia örinävokaaleilla höystettynä.

Levyn aloitus Godsbreath käynnistyy dramaattisella pianosoitannalta, jonka jälkeen kitaraa murjotaan yhtä yllättävin kuvioin kuin System of a Down ikään. Suunta on toki hieman progressiivisempi ja soundi aavistuksen verran raskaampi. Poukkoilevan aloitusraidan jälkeen suoraviivaisempi Spring, Devoured maistuu jopa edeltävää paremmalta tykitykseltä. Melkein kuuden minuutin mittainen Thunderstorm jää lyhyempien kappaleiden varjoon, eikä aivan samanlaista intensiteettiä saavuteta kuin vaikkapa Toolin pidemmissä eepoksissa. Levyn päätöskappale Maelstorm alkaa köykäisellä kitaranäppäilyllä ja muutenkin kevyemmillä tunnelmilla. Vokalisti Paul Alanisin puhtaissa lauluissa on kieltämättä paljon samaa kuin Karnivoolin Ian Kennyssa.

Vaikka Rain onkin ammattitaitoisesti työstetty albumi, siitä jää jonkinlainen asian ydin saavuttamatta. Tekninen suoritus on huikea ja pullat on muutenkin hyvin uunissa, mutta itse sisältö tarvinnee vielä jonkun verran teroittamista. Joka tapauksessa selvästi plussan puolella ollaan ja kun uran alku on kuitenkin näin hyvä, niin eihän sitä tiedä miten hyvää levyä on Meksikosta tulossa joskus lähitulevaisuudessa. Kyllä tämä levy maittaa ainakin välipalana Toolin ja Karnivoolin kuuntelun ohella.

3,5/5

Vuoden debyyttialbumi (2015)

Ilman pidempiä sepostuksia tässä lista vuoden kymmenestä kovimmista debyyttilevystä. Vuoden parhaat pari-kolmekymmentä levyä, joiden joukosta löytyy näitä esikoisiakin, julkaistaneen himpun verran ennen vuoden vaihdetta. Otsikoista löytyy linkit alkuperäisiin arvosteluihin ja artikkelin pohjimmaisena kymmenen biisin soittolista.

1. Alkaloid - The Malkuth Grimoire
Vuoden aikana julkaistiin runsain mitoin uskomattoman hyviä esikoisia, mutta silti parhaasta ei jäänyt pienintäkään epäilystä. Saksalainen mm. Dark Fortressin ja Obscuran jäsenistä koostuva Alkaloid yhdistelee debyytillään samankaltaisia progen ja raskaan musiikin elementtejä kuin esimerkiksi Leprous ja Opeth. Vertailukohtia löytyy useaan muuhunkin yhtyeeseen. Sopivan karkea ulkoasu ja kierotunut outous tuo myös omaperäisyyttä ja tarttumapintaa muutenkin kadehdittavan kiemuraiseen ja hypnoottiseen progedeath-kokonaisuuteen.

Tanskalainen yhden naisen, Amalie Bruunin, black metal-yhtye Myrkur julkaisi ensimmäisen ep-levynsä viime vuonna, mutta kokopitkä herätti vieläkin suurempaa mielenkiintoa ja odotusta kun sai tietää tuottajana toimivan itse Garmin. Lisäksi taustajoukoissa vaikuttaa muusikoita mm. Arch Enemysta, Mayhemista ja muitakin Ulverista tuttuja soittajia. Lopputulos onkin kuin kaunis sekoitus Ulverin Bergtattia ja Kveldssangeria pienillä vivahteilla vanhasta Darkthronesta ja Satyriconista. M on tunnelmallinen ja äärettömän kaunis black metal-kokonaisuus vahavoilla ysärinorjaviboilla ja kansanmusiikkivivahteilla.
Jos Dordeduhin muutaman vuoden takainen ensilevy Dar De Duh ei vielä riittänyt näytöksi romanialaisen yhtyeen taidoista, viimeistään tämä sivuprojekti osoittaa sen, tosin tyylisuuntana on black metalin sijaan tunnelmallinen post-metal pienellä progressiivisella vivahteella. Omalla tavallaan Mozaic kuulostaa paljolti Dordeduhilta ilman bm-elementtejä. Vaikka löytyyhän sieltä kuitenkin se bläkimpikin lopetusraita. Pistää odottelemaan uutta materiaalia kummaltakin projektilta.

Arjen Anthony Lucassen ja Anneke van Giersbergen samassa projektissa kertonee tarpeeksi. Molemmilla on takana kymmenittäin täyspitkiä albumeita vakijäseninä, joiden lisäksi vierailuita vaikka kuinka monessa projektissa. Ja sen kokemuksen määrän todella kuulee. The Diary tarjoaa annoksen progea,  folkkia, sinfoniaa ja metallia ja mikä parasta kaksi erillistä ja erikseen sovitettua versiota koko albumista, jotka molemmat antavat aivan erilaisen lähestymistavan samaan sävellykseen.

Sinfoninen ja tekninen death metal on jo pelkästään ajatustasolla hyvä, mutta kun toteutuskin on tätä tasoa niin hivotaan jo täydellisyyttä. Whorionin esikoinen on soundeiltaan muhkea ja tyyliltään pirun äkäinen reilu puolituntinen, joka esikoisensa perusteella vetää vertoja jopa Shade Empirelle ja Septicfleshille.

Muhoslainen Casket Soil ansaitsi kehujani jo viime vuonna julkaistulla EP:llä Reptilian Verses. Enslavedia, Borknagaria, Opethia ja muuta vastaavaa hämmentävä kokonaisuus oli taidokasta kuin mikä ja jatko-osa In The Gardens of Vermin vie näkemyksen vieläkin syvemmälle. Levy tarjoaakin maittavan kattauksen modernia black/death-kitarariffittelyä ja progekompittelua aivan esikuviensa tapaan.

Brittiläinen barbaarimetalliyhtye Bal-Sagoth on ollut telakalla jo ties miten kauan ilman tietoa tulevasta, joten korviketta kaipaisi jo pikkuhiljaa. Ja senhän antaa italian sinfoniadödökolmikko Nightland esikoisellaan Obsession. Ei niin kiinnostavan intron jälkeen käynnistyy todella voimakas ja mahtipontinen kuolonsinfonia, että edellämainitun lisäksi Shade Empire ja Septicfleshkin voisi kadehtia. Uudemman Wintersunin ystävillekin saattaisi maistua.

Nimi on enne, sanotaan. Lahtelaisen Mörbid Vomitin tapauksessa poikkeus vahvisti säännön. Kasari-Sepulturaa apinoivaa kellarideathia ei ollut luvassa vaan erittäin tarkasti 90-luvun ruotsideathin perinteitä kunnioittavaa kuoloa. Vaikutteita vanhalta Entombedilta ja Hypocrisylta on siis kuultavissa ja paljon. Raskas, mutta omalla tavallaan todella tunnelmallinen kuolonjulistus, joka kuulunee parhaimpiin perinteisiin dm-levyihin vuosiin niin Suomen sisä- kuin ulkopuolella.
9. Crimson Sun - Towards the Light
Moderni naislaulettu metalli. Epävirallinen genremääritelmä johtaa ikävästi harhaan jonkinlaisen popahtavan, kaupallisen ja tylsän metalcoren tai vaihtoehtoisesti Nightwish-kloonien ääreen. Towards the Light on pirun kaukana siitä. Karaokesta löydetty vokalisti Sini Seppälä vetää vuoden parhaat naislaulut ja kymmenen vuotta hiottu kokonaisuuskin potkii keulakuvan vanavedessä kuin persauksille ammuttu karhu. Joka tapauksessa tiukka kokonaisuus modernia power tai death metal-riffittelyä ja todella tarttuvia melodioita. Tässä voi olla Suomen seuraava vientituote numero yksi.


10. Worthless - Grim Catharsis
Mörbid Vomitin tavoin tamperelainen Worthless murjoo debyytillään ruotsideathilta haiskahtavaa kuoloa. Länsinaapurin ysärideathin lisäksi vaikutteissa tuntuu olevan mukana 80-luvun black metalia Venomin, Celtic Frostin ja Bathoryn tyyliin. Siltikin enemmän deathiin kallistuva levy on erittäin mainio taidonnäyte siitä, miten upeaa perinteisen linjauksen ja vanhan liiton dödöä täällä päin maailmaa osataan tehdä.



tiistai 22. joulukuuta 2015

Iku-Turso - Of Death and Gods DEMO (2015)

Wikipedia kertoo näin: Iku-Turso (myös Tursas, Turso, Turisas, Iku Turilas ja Meritursas) on kalevalaisessa runoudessa esiintyvä vedenhaltija tai merihirviö, joka toimii myös alkuolentona ja tautidemonina. Iku-Tursolta on nimensä lainannut myös tänä vuonna perustettu Hausjärveläinen yhden miehen black metal-yhtye, joka mainitsee vaikutteikseen muun muassa sellaisia yhtyeitä kuin Burzum, Dark Funeral ja Satanic Warmaster. Yhtye julkaisi vastikään ensimmäisen demonsa Of Death and Gods.

Saatteessa valiteltiin, ettei studiotyöskentelyyn ole varaa, joten homma on hoidettu kotiin, niin, kotona. Soundit ovatkin melko ohuet ja varsinkin ensimmäisellä kuuntelulla halvoilla nappikuulokkeilla liikenteen hälyssä vaikutelma oli melko kehno. Toki jos vertailukohtana pitää mainittuja vaikutteita, niin voi olla Iku-Tursonkin kanssa hukassa. Itse kuulen yhtyeen tyylissä paljon samaa kuin Summoningin 20 vuoden takaisessa debyytissä Lugburzissa. Toki yhtymäkohtia löytyy myös Burzumiin ja sen pariin klassikkoon, kun sitä atmosfääriä taustalla on jos jonkun verran. Levyn aloittava seitsemän ja puolen minuutin Valon Kuolema lienee eniten noihin kahteen verrannollinen eepos. Introbiisi kestää pidempään kuin loput kaksi yhteensä, mutta niihinkin on saatu pakattua tunnelmaa. Kireän kitarasoundin taustalla käytetään hyvänä lisukkeena miellyttävän kuuloista synataustoitusta ja vokaaleissa on mukavasti kaiutusta.

Of Death and Gods on esikoisdemoksi kelvollista tavaraa. Suurimmaksi häiriötekijäksi muodostuu lähinnä tekniset ja tuotannolliset seikat. Soundi on ohutta ja suttuista ja soitosta huokuu viimeistelemättömyys. Biisit itsessään vaikuttavat kuitenkin hyvin asiallisilta ja toimivilta ja uskon vakaasti, että kun äänityspuoli oli se sitten studio tai kaljapalkalla työskentelevä apulainen, Iku-Tursolta voi odottaa varsin miellyttäviä atmospheric black metal-kokonaisuuksia.

3/5

maanantai 21. joulukuuta 2015

Balance Breach - Incarceration EP (2015)

Mikkeliläinen Balanche Breach on ollut kasassa jo vuodesta 2006, kun ala-asteikäiset rumpali Antti Halonen sekä kitaristi Terho Korhonen sen perustivat. Alunperin nimeämätön bändiprojekti toimi vuodesta 2009 alkaen nimellä Damion ja sai aikaiseksi pari demoa sekä ep:n ja teki keikkaa ollen mukana muun muassa Wacken Metal Battle-semifinaalissa. Tänä vuonna marraskuussa nimi vaihtui nykyiseen ja saman tien ilmestyi uusi ep-levy Incarceration.

Saatekirjeessä lupaillaan häikäilemättömän määrätietoista musiikillista näkemystä, joka todella näyttää ja kuulostaa pitävänsä paikkansa. Viiden biisin levyllä on kestoa reilut 17 minuuttia, mutta vivahteita löytyy aivan tarpeeksi. Lopputulos voisi olla jotain mitä tulee, kun laitetaan Stam1na, Enslaved, Insomnium, Bullet For My Valentine tehosekoittimeen ja vatkataan sitä tovi jos toinenkin. Parin minuutin nimikkokappale yhdistelee suomalaista melankoliaa progesävytteiseen ja raskaaseen riffittelyyn, josta löytyy viitettä niin deathiin kuin bläkkiin. Deprivation on myös koukuttavia kitarasoitantoja sisältävä kappale, jonka kertosäkeestä löytyy niin melodiasta kuin vokalisti Aleksi Paasosen soundista pieni vivahde Painia ja Peter Tägtgrenia.

Useless Prey tuo metalliseokseen mukaan Bullet For My Valentinea tai jotain vastaavaa metalcoren popahtavaa elementtiä. Se toimii melkoisena kontrastina raskaammalle paatokselle. Levyn raskain ja useamman kuuntelun jälkeen jalustalle nouseva kappale Cast Aside tuo mukaan Mastodonin tyylisiä kitarasoundeja. Levyn päättävä viisiminuuttinen The Essence of Joy viisiminuuttinen on aika pitkälti kuin eeppinen yhdistelmä edellisistä kappaleista. Kappaleen lopettava kaunis melodia kruunaa levyn.


Pakkohan se on myöntää, että saatekirjeessä luvattu uudehko näkökulma metalliin on täysin eksakti kuvaus levystä. Monin paikoin materiaali kuulostaa hyvin tutulta, mutta se on taidokkaasti tehty ja nimenomaan omiin nimiin sen sijaan, että ketään olisi lähdetty kopioimaan. Valtavasta diversiteetistä johtuen jo viiden kappaleen kokonaisuus on himpun verran hajanainen, mutta kun yksittäiset kappaleet potkivat täysillä ja punainen lanka on kuitenkin olemassa, ei tätä voi kuin kehua. Jos uusi näkemys metalliin pysyy vielä debyyttialbumilla ja kappalemateriaalia vielä hiotaan täyteen huippuunsa, voi tässä olla suomalaisen modernin metallin uusi vientituote tai ainakin jonkinlainen menestystarina.

4/5