Mielenkiintoa ei voisi paremmin herätellä, kuin mainitsemalla saatekirjeessä vertailukohdiksi sellaisia yhtyeitä kuin Karnivool, Mastodon, Tool ja Opeth. Neljän biisin lyhärillä kyllä vieraillaan tutuissa maastoissa, mutta Opethin voi ainakin jättää laskuista. Kiemuraiset kitarariffit ja progerytmittely ovat kuin sekoitus raskaampaa Mastodinia ja psykedeelisempiin sävyihin yltyvää Toolia örinävokaaleilla höystettynä.
Levyn aloitus Godsbreath käynnistyy dramaattisella pianosoitannalta, jonka jälkeen kitaraa murjotaan yhtä yllättävin kuvioin kuin System of a Down ikään. Suunta on toki hieman progressiivisempi ja soundi aavistuksen verran raskaampi. Poukkoilevan aloitusraidan jälkeen suoraviivaisempi Spring, Devoured maistuu jopa edeltävää paremmalta tykitykseltä. Melkein kuuden minuutin mittainen Thunderstorm jää lyhyempien kappaleiden varjoon, eikä aivan samanlaista intensiteettiä saavuteta kuin vaikkapa Toolin pidemmissä eepoksissa. Levyn päätöskappale Maelstorm alkaa köykäisellä kitaranäppäilyllä ja muutenkin kevyemmillä tunnelmilla. Vokalisti Paul Alanisin puhtaissa lauluissa on kieltämättä paljon samaa kuin Karnivoolin Ian Kennyssa.
Vaikka Rain onkin ammattitaitoisesti työstetty albumi, siitä jää jonkinlainen asian ydin saavuttamatta. Tekninen suoritus on huikea ja pullat on muutenkin hyvin uunissa, mutta itse sisältö tarvinnee vielä jonkun verran teroittamista. Joka tapauksessa selvästi plussan puolella ollaan ja kun uran alku on kuitenkin näin hyvä, niin eihän sitä tiedä miten hyvää levyä on Meksikosta tulossa joskus lähitulevaisuudessa. Kyllä tämä levy maittaa ainakin välipalana Toolin ja Karnivoolin kuuntelun ohella.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti