keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Van Halst - World to Make Believe (2016)

Vokalistinsa Kami Van Halstin mukaan nimetty kanadalainen hard rock/metal-bändi Van Halst julkaisi hiljattain debyyttialbuminsa nimeltä World to Make Believe. Saatekirjeessä yhtyettä vertaillaan muun muassa Halestormiin sekä Evanescenceen, jonka laulajaa Amy Leeta tämänkin porukan nokkanainen jonkun verran muistuttanee.
Levyn polkaisee käyntiin menevä ja tukeva rokkiralli The End, jonka jälkeen on vuorossa enemmän Evanescencen tapainen ja teatraalisempi esitys Save Me. Kamin lauluäänessä on kieltämättä paljon samoja viboja esikuvansa kanssa kuin myös kertosäkeen melodiassa. Levyn tarttuvimman ja kenties melankolisimman kertosäkeen tarjoaa Ryan's Song, joka on muutenkin levyn kiehtovimpia teoksia.

Ihan hyvistä lähtökohdistaan huolimatta levy jää ensimmäisten ja tavallaan ihan onnistuneiden biisien jälkeen junnaamaan paikoilleen. Puolet kappaleista on rokahtavampia tykityksiä ja toinen puolisko balladimaisia herkistelyitä. Eihän niissä mitään varsinaista vikaa ole, mutta esitys assosioituu aivan liikaa Evanescencen tekemisiin eikä tuotannollisesti korean pinnan alta löydy mitään todella sykähdyttävää. Hyviä soundeja ja meheviä riffejä on kuitenkin muutamia tarjolla. Raskaampaa osastoa esittelee hyvin nimikkokappale ja levyn päättävä pianovetoinen tunnelmointi Perfect Storm toimii myös varsin mallikkaasti. Albumin ehdottomasti vetoavin biisi on kauniilla kertosäkeellä varustettu Questions.
Vaikka levy onkin näennäisesti ihan asiansa osaavaa ja tuntevaa popahtavaa rokkimetallia, tuntuu se jollain tavalla jäävän vajavaiseksi ja varsinkin itseään toistavaksi kokonaisuudeksi. Tokihan tämä varmasti maittaa Evanescensen ja vastaavien yhtyeiden suurkuluttajille,  mutta itse turvautuisin parin läpikuuntelun jälkeen Amy Leen yhtyeen tuotantoon itseensä. Toivottavasti seuraavalle kokonaisuudelle saadaan enemmän vaihtelua ja omaperäisyyttä. Tyyli ja tuotanto on muuten ihan valmista kauraa niitettäväksi.
2,5/5

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Overview Effect - Fault Lines (2016)

https://overvieweffectband.bandcamp.com/
Australialainen Overview Effect ihastutti noin vuosi takaperin ensimmäisellä olohuoneessa äänitetyllä ja omin käsin tuotetulla demojulkaisullaan. Noin kolmen vartin kokonaisuus Tundra esitteli Anatheman ja Pink Floydin tyylistä hillittyä, mutta sitäkin tunnelmallisempaa progerokkia metalli- ja post-rock-vivahteilla. Nyt on vuorossa debyyttikokopitkä Fault Lines.

Uuden albumin kansitaide on edeltävän julkaisun tavoin houkutteleva. Sitä on myös itse sisältö. Tyylillisesti on menty syvemmälle post-rockin tai -metalin syövereihin ja etenkin lyhyemmissä kappaleissa on voimakkaampaa elektronista ambienssia kuin aikaisemmin. Äärimmäinen vaihtelu biisien kestoissa, tai paremminkin välisoittojen ja normiteosten vaihtelu, kävi tutuksi jo Tundrallakin, mutta tunnelman puolesta ero lyhyiden ja mammuttimaisten kappaleiden välillä on minimaalinen. Välisoitot toimivat nyt vieläkin hienommin siltoina biisien välillä.

Ensimmäisenä soi pariminuuttinen tunnelmanluoja Factori Paradiso, josta lähdetään ruotimaan vaatimattomat 17 minuuttia ja rapiat kestävää Somniaa. Pakko sanoa, että esitys on paljon voimakkaampi ja varmempi kuin vuosi sitten, vaikka silloinkaan en moittimista juuri keksinyt. Laulajatar Felicia Tassonen vokalisoinnit istuvat musiikkiin täydellisesti ja vastapainona on demoa enemmän murinaa ja eteerisen post-progen kontrastiksi rankempaa death-soundia.

Välisoittona toimiva A Young Boy in the Age of Technological Enlightenment muistuttaa kovasti Ulverin soundimaailmaa ja tarkemmin ottaen sama voimakas äänimaailma seuraa mukana jokaisessa kappaleessa. Levyn lyhyin niin sanotusti normaalikappale, eli laulua sisältävä teos, Purify, iskee suoraan ytimiin hypnoottisen kauniilla melodioillaan ja Felician herkällä tulkinnalla. Seethe tarjoilee neliminuuttiset ulverit ennen levyn kohokohtaa, eli yli puolen tunnin mittaista nimikkoraitaa. Vaihtelua löytyy kevyen leijailemisen ja doommaisen raskaiden kitarajumitteluiden välillä. Post-metal-soundeista voi paikoitellen tulla jopa jenkkibändi Isis mieleen. Levyn päättää mielenkiintoisella ambientkohinalla varustettu Journey of Edwaldo.

Siitä ei jää epäilystäkään, etteikö yhtye olisi kehittynyt musiikillisesti tyylikkäästä ensijulkaisustaan vieläkin syvemmille vesille. Myös tuotannollisesti on menty suuria harppauksia eteenpäin niin soundiensa kuin vokalistien suoritusten kanssa. Fault Lines tarjoilee 70 minuuttia rauhallista, mutta synkeää tunnelmointia. Vaikka suoranaista hittiä levyltä ei voi nimetäkään, niin yhtyeen tyyliin ei oikeastaan kuulu yksittäiset täsmäiskut, vaan vangitseva ja tunnelmallinen kokonaisuus. Sekin on tällä kertaa hiotumpi ja harkitumpi kuin edeltävällä kokonaisuudella. Overview Effect on selvä malliesimerkki Australian progetarjonnasta Ne Obliviscarisin, Arcanen ja Karnivoolin ohella.

Levyn voi käydä lataamassa/ostamassa kokonaisuudessaan yhtyeen BandCamp-sivuilta tai kuunnella alta olevasta Youtube-linkistä.

4,5/5

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Everfrost - Blue Eyed Emotion (2015)

Suomen Lapissa kotoileva metallibändi Everfrost on saanut innostuksensa japanilaisesta kulttuurista, erityisesti visual keistä. Edellämainitun lisäksi tyylisuunnaksi "winter metal" kuulostaa hauskalta määritelmältä, varsinkin animevaikutteidensa kera, mutta yhtyeen uutukaisella on todella mukana kaukoidän sarjakuvaa kynäilevä Michiru Bokido vastaamassa visuaalisesta ulkoasusta.

Levyn ensimmäinen kappale The Lonesome Prince käynnistyy pirteällä ja näppärällä kitaratiluttelulla, mutta japanilaista kulttuuria siitä saa hakea. Ensimmäiset mielikuva viettävät voimakkaasti Ensiferumin, Children of Bodomin ja erinäisten eurooppalaisten power metal-yhtyeiden suuntaan. Melodeath-elementit luuraavat lähinnä satunnaisissa örinöissä ja tuhdeissa riffittelyissä, kuten esimerkiksi kappaleessa Arctic Scream tai Hemlock

Vokalisti Hew Wagner tekee pääsääntöisesti hyvää laulusuoritusta tyylisuuntaan erinomaisesti sointuvalla äänellään, mutta vielä isomman huomion saa australialaisessa yhtyeessä Dark Symphonicassa vaikuttanut Swan Davies. Etäisesti Liv Kristineltä kuulostava laulajatar lainaa ääntänsä jopa kolmessa kappaleessa, joista levyn loppupuolen kaksikko Clockwork Wilderness ja Caress the Emptiness ovat myös albumin parhaimmistoa.

Genremääritelmän myötä olisin toivonut ehkä hivenen verran japanilaisempaa esitystä, joka olisi erottanut yhtyeen muista vastaavista. Muuten tästä ei valittamista jää. Blue Eyed Emotion tarjoilee reilun kolmen vartin verran laadukasta ja tyylikästä melodisen powerin ja deathin sekaista metallia, jossa omaa sointia selvästi on haettu ja osittain löydettykin. Everfrostista tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää.

3,5/5

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Methanol Inc - Jäänmurtaja (2015)

Riihimäkeläinen Methanol Inc on perustettu alkujaan jo reilut kymmenen vuotta sitten. Laulaja Kaisan liityttyä yhtyeen riveihin vuonna 2012 sai asiat viimein etenemään ja ensimmäinen ep-julkaisu syntyi. Vuoden 2015 alkukeväällä ilmestyi viimein debyyttialbumi Jäänmurtaja, joka on tässä nyt noin vuoden viiveellä arvosteltavanani.

Tyyliltään Methanol Inc on raskassointista heavy metalia, jossa Metallican nimikkoalbumin tyyliset heavyriffit kohtaavat popahtavamman suomalaisen melometallin ulkoasun. Levyn päräyttää käyntiin pirteä ralli Panic, jota seuraa maltillisempi rutistelu Forever Down. Keveämmällä soitannalla alkava nimikkokappale tuo mukanaan suomenkielen. Suomi ei luista yhtä sulavasti kuin pääkielenä toimiva englanti, mutta kappaleessa ei muuten valittamista löydy. Tahtia hidastetaan samantyyppisessä biisissä Addiction (Fuck U), joka muistuttaa jostain "vanhoista" suomalaisista yhtyeistä, kuten Charon ja Lullacry.

Metallica tuli mainittua kenties turhan aikaisin, kun vasta puolessa välissä albumia kuullaan kevyesti thrashiin kallistelevaa kitarariffittelyä ja raivokasta asennetta. Drama Queenin astetta äkäisempi tahkoaminen ja popahtavan tarttuvat kertosäkeet ovatkin yhtyeen parasta antia. One By One kuuluu sarjassaan pliisuimpiin kappaleisiin, mutta levyn loppusuora potkii. Pariminuuttinen Confuse ja toinen suomeksi solkattu Raivo kuuluvat levyn parhaimmistoon. Levyn päättävä I'm Fine on albumin hitaammista kappaleista toimivin, jopa ihan tunnelmallinen teos.

Jäänmurtaja on kaikin puolin onnistunut debyyttilevy, jossa omaa tyyliä vielä haetaan ja osa siitä on onnistuttu löytämään. Mullistavaa tämä ei toki ole, mutta toimivaa, pirteää ja energistä meininkiä on tarjolla. Tästä on hyvä jatkaa ja hioa omasta tyylistä loputkin irti. Joka tapauksessa toimivaa melodista heavy metalia.

3/5

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Zã Lä Thü - Zã Lä Thü (2015)

Yhdysvaltalainen industrial/death metal-orkesteri Zã Lä Thü on alkujaan perustettu jo vuonna 1995 nimellä The Awakened One ja vuosituhannen alussa vaihtoi nimensä Aethyriaksi. Tarkemmin ottaen yhtye oli tuolloin vielä The Awakened One-taiteilijanimellä työskentelevän multi-instrumentalistin Jeff Woodruffin sooloprojekti. Nykyisen nimensä sekä vakituisen vokalistin, Kateran, yhtye sai muutama vuosi sitten ja on sen jälkeen julkaissut pari demoa. Viime vuoden lopulla julkaistiin omaa nimeä kantava debyytti.

Yhtyeen nimestä, genrelokerosta ja jopa bändikuvista tulee jossain määrin mieleen etelänaapurimme mahtava Forgotten Sunrise. Veikkaus ei aivan väärin mennyt, kun levyä rupesin luukuttamaan. Tokihan Zã Lä Thü on paljon enemmän perinteiseen metalliin nojaavaa musiikkia, jonka höysteenä toimivat kutkuttelevat industrialsaundit siinä missä Viron ylpeys lisää koneistettuun äänitaiteeseensa joitain death metaliin viittaavia elementtejä.

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta The Enslaved Walk Free, To Bind and Purge sekä Vril Machine ovat lähes kokonaan industrial-vapaata stonermaisella soundilla runtattua death-riffittelyä hämärällä fiiliksellä varustettuna. Konesoundeja isketään mukaan vasta neljännessä biisissä Exchange Tongues With Morfeus, jossa levyn tunnelmakin nousee toiseen potenssiin. Forgotten Sunrisen lisäksi mieleen tulee kovasti Ulver, etenkin kokonaan koneistetuista osioista. Yksi levyn kohokohdista on molempiin edellämainittuihin verrattavissa oleva indutykitys Hail Hail Babalon.

Vaikka yhtyeen metallisempi antikin on erittäin toimivaa, vahvuus löytyy nimenomaan industrial-vaikutteista. Kateran vokalisointi antaa oman mystisen höysteensä kappaleisiin, jonka ansiosta esimerkiksi ehkäpä jopa Kornilta haiskahtava Flame Torture onnistuu olemaan hyvinkin persoonallinen luomus. Val-Kreessa tunnelmaa luodaan sitar-soundeilla ja näppärillä kitaraliidimelodioilla. Vangelis-syntikat soivat jälleen upeasti kappaleessa The Opening of the Portal okkultististen mantrojen hymistessä siellä täällä. Goottirokin suuntaan kumarteleva We Invoke We Invoke on maittava ralli ennen levyn päättävää teknistä kitarointia ja levyn harvoja örinävokaaleja sisältävää Serpent Poweria.

Zã Lä Thün esikoisalbumi on oivallinen osoitus siitä, kuinka jo pelkällä omaperäisyydellä saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen ja hyvä levy. Soundipuoli on paikoitellen ohutta sekä kulmikasta ja kappalemateriaalista löytyy tasaisuutta ja vaarallisuuden puutetta. Potentiaalia olisi varmasti ollut räjähtävämpäänkin kokonaisuuteen. Pienistä puutteistaan huolimatta Zã Lä Thün vajaata kolmevarttista on ilo kuunnella ja erottuuhan tämä edukseen. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse kauan odotella.

3,5/5

tiistai 8. maaliskuuta 2016

BizarrOtural - Looking in a Mask (2015)

Bizarrotural on ranskalainen yhden miehen, Ghost Wolfin, yhtye. Genremääritelmä on melko tavanomainen ja ennalta-arvattava outo ja psykoottinen mysteerimetalli ja aihealueina paranormaalit ilmiöt Viime vuonna perustettu yhtye julkaisi joulukuussa Bandcampissa esikoisalbuminsa Looking in a Mask. CD-version julkaisu tapahtunee ensi vuoteen mennessä.

Eriskummallisen genrelokeronsa puolesta olisin odottanut jotain norjalaiseen avant-gardeen viittaavaa, mutta Bizarrotural kuulostaa enemmän melodisen deathin ja industrialin sekoitukselta kuin vaikkapa Arcturukselta tai Dødheimsgardilta. Kosmiset syntikkasoundit toki tuovat mukanaan avaruuden tuntua, mutta musisointi itsessään kuulostaa kuin siinä olisi lainailtu Devin Townsendia, Bal-Sagothia ja Dream Theateria.

Levyn aukaiseva Deterioration esittelee samassa paketissa yhtyeen vahvuudet sekä heikkoudet. Soundipuoli pelaa vallan mainiosti ja sen verran omanlainen tyyli Ghost Wolfilla on hallussa, että genremääritelmä tuntuu ainakin jossain määrin ansaitulta. Kappale kuitenkin on rakenteeltaan sen verran peruskamaa, että se todellakin kaipaisi vokalisointia seurakseen ja tuomaan lisää persoonallisuutta. Bandcampin informaation mukaan onneksi kyseessä on levyn instrumentaaliversio, joten odotettavissa on varmaankin vokalisoitu versio lähitulevaisuudessa. Toki täysiversio olisi ollut mukava kuulla saman tien.

Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuva Shock kuulostaa hivenen verran Dark The Sunsin goottideathilta ja lisää mukaan lusikallisen Nine Inch Nailsia muistuttavia synasoundeja. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että tämä on vain debyytin raakaversio, niin kyllä silti sapettaa laulusuoritusten puute. Kappaleet tuntuvat melko tasapaksuilta suorituksilta, vaikka soundipuolella on mukavia kosmisia viboja eikä soittotaidoistakaan tai maittavista riffeistä moitetta löydy. Instrumentaaleina parhaiten toimivat kappaleet kuitenkin ovat varsin viihdyttäviä tapauksia. Esimerkiksi Post Traumatic Stress, Ghost Enigma ja nimikkobiisi ovat ihan tukevaa kamaa. 

Levyn äänenlaatu on kotikutoisen kuuloista, mutta soundaa ihan hyvältä. Odotettavissa on siis ainakin herkullisia riffejä ja kosmisia syntikkasoundeja ja toivottavasti se tuleva cd-versio sisältää sanoituksetkin, niin tästä pääsee nauttimaan sellaisena kuin pitääkin. Onhan tämä tällaisenaan vähän keskeneräisen tuntuinen, mutta siitäkin huolimatta omaperäisyys paistaa läpi. Mielenkiintoinen tapaus kieltämättä.
3/5

 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Alien Syndrome 777 - Outer (2015)

Alien Syndrome 777 on Italiassa vuonna 2007 perustettu alkujaan kaksihenkinen avant-garde black metalia soittava yhtye. Yhtyeen alkuperäinen vokalisti Nihil menehtyi vuonna 2008 ja ehti esiintyä postuumisti ensimmäisellä demolla nimeltä A. S. 777. Parin vuoden tauon jälkeen kitaristi-basisti Alessandro Rossi sai mukaansa sekä ranskalaisen että espanjalaisen muusikon ja viime vuonna syntyi tämän nykyään monikansallisen bändin debyyttialbumi Outer.

Hieman yli puolen tunnin kestoinen albumi sisältää seitsemän biisin verran Dødheimsgardiin, Ved Buens Endeen, Virukseen tai Codeen verrattavissa olevaa tieteisaiheista taidebläkkiä. Levyn introna toimii kosmisia sci-fi-tunnelmia maalaileva instrumentaali An Unsconcious Reflection, josta siirrytään helposti DHG:n tuotantoon rinnastettavaan black metal-soitantaan. Maittavalla bläkkiriffillä ja konesoundeilla ryyditetty Symmetriads on vahvasti jotain Satanic Artin ja 666 Internationalin välimaastossa kotoilevaa hämärtelyä. Onhan tässä myös muutakin hyvin 90-lukulaista norjasävytystä mukana. The Bleeding Anthill of the Universesta voi löytää yhteneväisyyksiä Satyriconin tai Thornsin tuotantoon.

Levyn puolessavälissä hiljennytään hetkeksi kaoottisen ja särisevän ambientraidan soidessa reilun minuutin verran. Tarjolla on vielä pari samalla kaavalla rakennettua ja todella tyylikästä kappaletta Unearthly Reveries Unveiled ja To Balance and Last, joista ei sen kummempaa sanottavaa enää keksi, kuin että tämän tyylikkäämmin tätä genreä ei juuri voisi kierrättää. Levy päättyy turhankin yllättäen ja turhan tylsällä ambientpätkällä Black Box, joka olisi pidemmän eepoksen johdantona ollut paljon mielenkiintoisempi tapaus.

Alien Syndrome 777 osuu debyyttilevyllään terävästi avant-garde-black metalin keskushermostoon ja naulan kantaan. Ei tästä vielä ole yllämainittujen vanhojen klassikoiden voittajaksi, mutta suunta ainakin on oikea. Varsinaisia tajuntaa mullistavia eepoksia levyllä ei tarjoilla, mutta se toimii moitteettomasti. Suurin ongelma levyllä on se, että se loppuu juuri kun on päässyt vauhtiin. Jatkoa odotellessa tätä kelpaa kuunnella muutamaankin otteeseen.

3,5/5

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

End Of Aeon - Through Infant Eyes (2016)

Suomi on tunnetusti melodisen metallin mekka. Sama koskee tietysti myös doom metalia. Pelkästään viime vuonna ilmestyi yhden käden sormien verran uusia mestarillisia doom metal-eepoksia aina Swallow the Sunista Shape of Despairiin. Oman kortensa suomalaisen doom metalin suureen, sankkaan ja synkkään kekoon kantoi myös Kotkassa vuonna 2011 perustettu End of Aeon helmikuussa julkaistulla kakkosalbumillaan Through Infant Eyes.

Levy avataan melko perinteisellä death/doom-kappaleella nimeltä Ascension, jossa raskaasti soiva kitara ja korinalaulu yhdistyy herkkään melodiapuoleen, eli vähän niin kuin Red Moon Architect tai Swallow the Sun ikään. Raskaan kitararunttauksen ja Olli Suvannon kalvavan murinavokalisoinnin lisäksi kuullaan muun muassa Crimfallista tutun Sara Strömmerin kaunista puhdasta laulua sekä koskettavia ja melodisia kevyitä osuuksia. Hyvän vaikkakin melko tavanomaisen aloituksen jälkeen levy vasta lähteekin käyntiin reilun yhdeksän minuutin kappaleella I Am, josta löytyy jo reilummin yhtyeen omaa soundia.

Albumin kappalemateriaali on suhteellisen tasaista, mutta sitäkin laadukkaampaa. Kappaleisiin on saatu kosolti värikkyyttä, tai mustan ja harmaan eri sävyjä, raskaan mättämisen ja kevyen tunnelmoinnin kontrasteilla. Pääsääntöisesti materiaali kuulostaa tutulta ja turvalliselta tunnusmerkit täyttävältä melodiselta kuolo/tuomiometallilta, jossa ei suotta olla yritetty erottua niin sanotusta massasta. Silti syvän tunnelmaiset ja koskettavat kappaleet pitävät mielenkiintoa yllä aivan loppuun asti.

Levyn erikoisimpia kappaleita on huomattavasti vauhdikkaammalla tempolla kulkeva Verity, jossa kuitenkin muuten pidetään samanlainen herkkä fiilis yllä kiitos kauniiden melodioiden. Huippuhetkiä tarjoillaan myös teatraalisessa Ocean of Sincerityssa, joka paikoitellen muistuttaa jopa Shape of Despairin tuotantoa. Genrelle miltei epätyypillisesti kappaleilla on paria poikkeusta lukuunottamatta vain neljän ja viiden minuutin välillä, mutta tunnelma on saatu mahdutettua lyhykäisempiinkin biiseihin. Levyn päättävä neljä ja puoli minuuttia kellottava Sealed Heaven esimerkiksi on oikein esimerkillinen vastasävyjen koristama tunnelmakappale, jossa kuullaan myös upea kitarasoolokin.

End Of Aeonin toinen julkaisu on juuri sellaista kuin kotimaisen death/doom-albumin olettaa olevankin. Eli yksinkertaisesti tolkuttoman hyvä. Sinällään Through Infant Eyes ei tuo tuomiometalliin uusia puolia, mutta kun tyylisuunnan yleinen taso Suomessa on täydellisen huikea, sopii sitä soitellakin turvautuen lajityypin perusteisiin. Ja tässä tapauksessa kaikki on tehty todella hyvin, joten valittamista ei tästä levystä löydy. Itselleni tässä on taas yksi uusi mielenkiintoinen tuttavuus, jota tulen aivan varmasti seuraamaan jatkossakin. Ja sopisi toki muidenkin kotomaisesta tuomiometallista kiinnostuneiden tutustua End of Aeoniin. Hieno levy.

4/5

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Fifth To Infinity - Omnipotent Transdimensional Soulfire (2015)


Ruotsalaisen jo vuonna 1997 perustetun dark metal-yhtyeen Fifth To Infinityn esikoislevy meinasi jäädä julkaisematta kiitos sopimuskiistojen. Albumi saatiin kuitenkin kaikeksi onneksi julkaistua italialaisen Avantgarde Musicin toimesta viime joulukuussa. Mielenkiintoa toki herättää sekin seikka, että yhtyeessä vaikuttaa Opethissa taannoin kannutellut ja nykään Soenissa paukutteleva rumpuvelho Martin Lopez.
Saatekirjeessä yhtyettä markkinoidaan Triptykonin, Secrets of the Moonin ja vanhan Anatheman ystäville. Sitä väitettä ei ole ollenkaan vaikea allekirjoittaa. Levy aloitetaan saman kolkolla introlla nimeltä Vindar från de osaligas ängder, jonka jälkeen on luvassa rujoa ja raadollista black ja death metalin sekaisesta paadantaa kappaleessa Reapers Awake. Vokalistin karmiva ulosanti sekä lyijynraskas kitarasoundi tekee yhtyeen kappaleille kunniaa. Itse voisin nähdä äänimaailman ja tyylisuunnan olevan jostain Triptykonin tuotosten ja Satyriconin Volcanon välimaastosta.

Vähintäänkin yhtä karmivaa äänimaisemaa aloitusraidan kanssa esittelee seuraava Master Unbound. Ääriraskaiden murjontojen vastapainona kuullaan kevyemminkin soivia suvantokohtia tunnelman ollessa kuitenkin pääsääntöisen ahdistava ja synkkä. Ruotsalaisen death metalin melankolista melodiamaisemaakin on löydettävissä kappaleessa kuin kappaleessa. Hyvä esimerkki tästä on maittavilla riffeillä maustettu runttausbiisi The Fall of Seven. Vauhdikkaampaa tykittelyä tarjoillaan The Will To Harmissa.

Levyn loppupuoliskon käynnistää yksi omista suosikeistani, Death Shall Wake Us All, jonka kokonaiset seitsemän ja puoli minuuttia ovat täyttä terästä ja riffit itsessään parhautta. Secrets of the Bottom sekä The Promise of Abyss maalailevat viimeiset säväyksensä ennen levyn todellista loppuhuipennusta. Viimeisenä soiva melkein 9-minuuttinen The Blessings of Annihilation on vähän kuin kokonaisuuden läpileikkaava synkkä ja kelmeä eepos.

Omnipotent Transdimensional Soulfire on tunnelmaltaan armoton ja painostava levy. Ei toki täysin samassa mittakaavassa kuin Triptykon,  mutta vähän sinne päin. Kyseisen yhtyeen ja tyylisuunnan ystäville tämä varmaankin uppoaa kuin lyijypaino järven pohjaan, miksei muillekin ja varmasti yhtä hyvin. Jälleen kerran ruotsalaiset osoittivat taitavuutensa raskaan musiikin saralla ja lisäksi tekemällä jotain omaleimaisempaa kuin vain tavan death/blackia. Fifth to Infinity on yhtye, jonka synkkää valoa uhkuvaan tuotantoon kannattaa tusutstua nyt ja tulevaisuudessa.

4/5

Onségen Ensemble - Awalaï (2016)

 Oulussa vuosituhannen vaihteessa perustettu Onségen Ensemble soittaa progressiivista post-rockia. Yhtyeen debyyttialbumi Awalaï tarjoaa omin sanojensa mukaan yhteyden maahan ja maailmankaikkeuteen. Bändin jäsenten taustalta löytyy jazzia, stoneria ja black metalia, joten voi olettaa, että suhteellisen ennakkoluulottomasti ollaan liikkeellä. Levyn julkaisee saksalainen Pink-Tank Records jossain vaiheessa keväällä.

Levyn avaa instrumentaalinen progekoukku Juuvaara.  Kappaleen tunnelma on niin syvä ja lumoava, ettei lyriikoiden puuttumista huomaakaan. Laulantaa kuullaan heti seuraavassa, arvaamattomasti alkavassa teoksessa nimeltä Kuuhanka, eikä edes mitenkään perinteisessä muodossa. Murinalaulu on selvästi jotain äärimetallin peruja ja sen tuoma lisäväri tuo kovasti mieleen viimevuotisen Sunset in the 12th Housen erinomaisen debyyttialbumin. Puhtaassa laulussakin on jotain todella primitiivistä ja luonnonläheistä. HK7 lähentelee enemmän progressiivisen rokin perinteitä, vaikka vokalisaatio on edelleenkin erittäin omintakeista.

Kokonaisuuden puolessa välissä kosminen hypnoosi tuntuu syvenevän entisestään. Nimikkokappale on kaunista kuunneltavaa, mutta levyn ehdottomasti vangitsevin kappale on maaginen Solei. Progeilun höysteenä kuullaan lumoavaa folk-soitantaa kauniisti soivan huilun ja upeasti taustalla rytmittelevien perkussioiden muodossa. Tunnelmaltaan kappale muistuttaa enemmän brittiyhtye Shponglen teoksia, kuin perusprogeyhtyeitä. Levyn muut kappaleet ovat kuudesta yhdeksään minuuttiin kestäviä tunnelmakuvia, mutta päätösraitana on vajaan viiden minuutin Kingston Wallilta kuulostava pirteämpi progeralli HottoizzoH.

Kuuden kappaleen Awalaï on mielenkiintoinen ja hypnoottinen sukellus kosmisen ja lumoavan progressiivisen post-rockin syövereihin. Vaikka yhtäläisyyksiä voi löytää Sunset in the 12th Housen, King Crimsonin ja Kingston Wallin kanssa, on Onségen Ensemble kaikeksi onneksi melko omaperäisen kuuloinen tapaus. Awalaï on mystinen ja houkutteleva kokonaisuus ja ehdottomasti toimii erinomaisena linkkinä universumiin. Jos progressiivinen musiikki vähääkään kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän Onségen Ensemblen taidokkaaseen debyyttiin.

4/5