Yhdysvalloissa vuonna 2011 perustettu Sons of Providence ratsastaa avant-garde metal-nimikkeellä. Onko kyseessä jotain yhtä persoonallista ja kieron taiteellista kuin alan pioneereilla Dødheimsgardilla tai Arcturusilla, vai onko luvassa kenties jotain aivan omanlaista taidetta?
Levyn ensimmäisenä kappaleena soi tönköllä konesäksätyksellä alkava The Perfect Lie, joka on taiteellisessa ulosannissaan ja metallisoundeissaan korkeintaan sukua My Dying Briden 34,788% Complete-albumille. Se tosin oli kaikin puolin onnistunut kokeilu ja vierailu oman hiekkalaatikon laitojen ulkopuolelle. Biisin loppupuoli on sentään toimivampaa tavaraa.
Laiskan alun jälkeen levyn taiteellisempi ja terävämpi puoli tulee paremmin esille. Instrumentaalikappale Screaming on oikein toimiva, vaikkakin melko vähäeleinen tunnelmointi ja sitä seuraava raskaampi tykitys The Complex on kevyen progressiivinen metallibiisi. Vokaaleissa on goottirokin ja -metallin sävyjä, mutta jollain tapaa se kuulostaa hieman väkinäiseltä ja häiritsevältä muuten menevän musiikin päälle liimattuna. Yli kahdeksan minuutin Wish on myös ihan kiva balladimainen eepos, josta tulee mieleen Depeche Mode ilman tarttuvia melodioita. Inevitable on varsin toimiva kappale, mutta sitäkin vaivaa jonkinlainen muodottomuus. Levyn päättävä ja loppua kohti kasvava hämistely Conscious tuntuu olevan levyn ainut nappiosuma, joka olisi voinut toimia tukevamman sisällön kanssa oivallisena introna.
A Conscious End To Sufferingia ei oikeastaan vaivaa mikään muu kuin yleinen muodottomuus ja mauttomuus. Soundit ovat ihan kohdallaan ja tyylissäkin on koukkuja, mutta kappaleista ei tunnu jäävän lopulta käteen juuri mitään. Palaset ovat varmaankin olemassa, mutta eivät osu kohdalleen, joten seuraavaa kokonaisuutta ajatellen olisi hyvä keksiä houkuttelevien raamien sisälle jotain koukuttavaa sisältöäkin.
2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti