sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Stam1na - Elokuutio (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi
Lemiläinen teknisen thrashin ja deathin ristisiitos Stam1na teki vaikutuksen jo ensimmäisellä kotimaisen metallin ns. valtavirrasta poikkeavalla hittirykäisyllään Ristiriita. Levykokonaisuudet sen sijaan ovat aiheuttaneet niin ikään ristiriitaisia tuntemuksia. Stam1na, Uudet Kymmenen Käskyä ja Raja olivat etenkin yksittäisten kappaleiden osalta tiukkaa sekä tarttuvan koukeroista mättöä, mutta albumin läpikulkeva punainen lanka oli ohut sekä rispaantunut. Teemalevy Viimeinen Atlantis näytti suuntaa parempaan, mutta Nocebo oli jäi hieman laimeaksi ja etäiseksi tekeleeksi. Edellinen albumi SLK olikin ensimmäinen alusta loppuun tiukka kokonaisuus, jonka otteesta en ole vieläkään täysin selvinnyt.
Vaikka mitenkään luonnottomia odotuksia en yhtyeen seitsemännelle Elokuutio-kiekolle lasettanutkaan, niin kyllä ensimmäisiä näytekappaleita kuitenkin odotettiin suu vaahdossa. Komean 360-asteen videon saattelemana Kuudet Raamit porautui syvälle korvien väliin ja tokihan pian tuleva levykokonaisuuskin siinä vaiheessa tuntui jo täysin ohittamattomalta monumentilta.
Levyn ensimmäinen rykäisy Ikoneklasmia on astetta vakavampaa ja vahvempaa Stam1naa, kuin mitä olisin ehkä osannut odottaa. Tyyli ei sinänsä ole muuttunut suuntaan eikä toiseen: biiseistä löytyy vaihtelua raskaan mätön, progressiivisen tahdittelun ja tarttuvien kertosäkeitten sekä kevyempien soitantojen välillä. mutta nyt proget ja metallit on survottu tarkemmin samoihin raameihin, eli yhtenäinen tunnelma ja voimakkaan punainen lanka vievät levykokonaisuutta eteenpäin kuin höyryjyrä kuumalla asfaltilla.

Levyn parasta antia ovat raskaammat turpaanvetobiisit Pala Palalta ja Meidänkaltaisillemme, johon murinavokalisaatiotansa on lainannut Amorphisin Tomi Joutsen. Hämyisempää puolta esittelee hitaammalla tahdilla polkeva Marttyyri ja levyn päättävä lähes mahtipontinen Valhe. Ja pakkohan se levyn kenties stam1namaisin sinkkulohkaisu Kuudet Raamit on tässä vielä mainita, kun biisin tarttuvuus on jotain pikaliiman ja jenkkipurukumin väliltä.
SLKn ilmestyessä se oli eheintä Stam1naa koskaan, vaan eipä ole enää. Hyvää levyä osasin toki odottaa, mutta sieltä tulikin kevyesti yhtyeen paras teos. Kuten alussa jo mainitsin, yksittäisiä voimaralleja yhtye on osannut aina veistellä, mutta nyt on kokonaisuuskin niin vahva, että sillä voisi louhia peruskalliota. Levyn nostamat tunnelmat ja korvien väliin jäävät kaiut voisi kiteyttää Kuudet Raamit-kappaleen kertosäkeeseen: "Nyt saan rakastaa ulottuvuutta kulmaisaa / jään kuutiooni pääni vankilaan". Kuusi seinää ja kahdeksan kulmaa tarjoaa tarttumapintaa sen verran, että tässä on varmasti yksi vuoden parhaimpia kotimaisia tuotoksia.
4,5/5

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti