tiistai 31. toukokuuta 2016

Katatonia - The Fall of Hearts (2016)

Suomesta löytyy eniten metallibändejä per nuppi, ja sen tietää Wikipediaa luntannut Yhdysvaltain presidenttikin, mutta laatu on pohjoismaiden sisällä tasaväkinen kuin Suomi-Ruotsi maaottelu vuonna 98. Länsinaapurista ponnistaa erinomaisuuksia monenmoisessa paketissa, kuten vaikkapa Opeth, Hypocrisy, Ghost ja niin edespäin. Samaan omaperäiseen porukkaan kuuluu myös vuonna 1991 synkeällä death/doomilla aloittanut Katatonia. Mahtavan The Great Cold Distancen (2006) jälkeen yhtye on tuntunut polkevan enemmän paikallaan, vaikka julkaisut ovat sittemminkin olleet vähintäänkin miellyttäviä kokonaisuuksia. Viimevuotinen akustinen livetupla Sanctitude kuitenkin onnistui nostamaan yhtyeestä esiin uusia ja mielenkiintoisia puolia.

Aikaisemmilla julkaisuillaan yhtye on ollut synkän ja raskaan metallin lisäksi enintään semisti progehtava. Vaikka odotinkin samanlaista teknisesti taitavaa, mutta silti niin itseään toistavaa junkutusta kuin edelliset kolme levyä, kymmenes albumi The Fall of Hearts ottaa niin sanotusti pari askelta kohti Opethia ja nimenomaan hyvässä mielessä kadottamatta tippaakaan omasta tyylitajustaan. 

The Fall of Hearts on yhtyeen pisin albumi koskaan ja mittaa on kerrytetty tunti sekä seitsemän minuuttia. Siihen mittaan on mahdutettu monipuolisinta Katatoniaa koskaan, ja vaikka kaikki elementit ovat tuttuja bändin aikaisemmilta julkaisuilta, on vivahteita mahdutettu niin kokonaisuuteen kuin yksittäisiin kappaleisiinkin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Biiseistä löytyy sekä raskasta runttausta, että kevyempiä fiilistelyosioita, mutta yhtä kaikki, ulkoasu on tuttua ja turvallista ja edelleenkin synkkäsävyistä Katatoniaa.

Albumi ottaa omakseen jo heti aloituskappaleen Takeoverin aikana ja samalla tarjoaa albumin suurimman yllätysmomentin. Samankaltaisia vähintään kuuden minuutin proge-eepoksia taotaan levyllä useampaankin otteeseen. Residual, Serac, The Night Subscriber ja etenkin levyn päättävä Passer näyttävät miten yhtye on ottanut suuria harppauksia vivahteikkaampaan suuntaan sen sijaan, että tekisivät edelleenkin yksinkertaisempiin ideoihin perustuvia täsmäiskuja.

Jollain tapaa albumin melankolisesta tunnelmasta tulee vahvasti mieleen Viva Emptiness (2003), vaikka soundipohja on enemmän viimeisempien albumien tyylistä. Levyn ensimmäinen biisinäyte Old Hearts Fall on todella sukua A Premonitionille tai Evidencelle. Levyltä löytyy pari kevyempääkin kappaletta Decima, Pale Flaq ja kylmäävän upea ja ah niin hämäräperäinen Shifts, joka jatkaa edellä mainitsemaani Viva Emptiness-linjausta.

Ensimmäistä kertaa sitten Last Fair Deal Gone Downin, Viva Emptinessin ja The Great Cold Distancen Katatonian kuunteleminen aiheuttaa suunnatonta uutuudenviehätystä. Nuo kolme julkaisua ovat toki juurtuneet syvälle selkärankaan, mutta voi hyvinkin olla niin, että ajan kanssa monimuotoisempi ja vivahteikkaampi The Fall of Hearts tulee nousemaan kenties jopa kirkkaimmaksi helmeksi Katatonian diskografiassa. Joka tapauksessa, ajattelisi asiaa mistä tahansa näkövinkkelistä, sitä ei voi mitenkään kiistää, että yhtye on todella tehnyt monipuolisimman ja teknisesti värikkäimmän albuminsa koskaan.

5/5


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Blood Region - Of Northern Fire EP (2016)

Karstula, tuo reilun 4000 ihmisen asuinsija, ei minulle juuri muuta tuo mieleen kuin mummolan ja ympäri keskistä Suomea liikennöivän Karstulan Liikenteen. Blood Region saa siis kunnian olla ensimmäinen karstulalaislähtöinen yhtye, jota olen koskaan kuullut. Yhtye on alunperin perustettu jo vuonna 2002, mutta sen ajan tekemiset jäivät arvatenkin pienen piirin sisälle ja yhtye ehti muutamaksi vuodeksi hiljentymäänkin. Bändi aktivoitui uudestaan vuonna 2011 ja ensimmäistä demoa kuultiin viime vuonna, kuten myös ensimmäistä sinkkulohkaisuakin. Ensimmäinen virallinen EP-julkaisu Of Northern Fire ulostautui keväällä Inverse Recordsin toimesta.

Thrashista ja nwobhm:sta inspiroituneen yhtyeen neljän biisin lyhäri henkii samanlaista hämyistä ja melankolista tunnelmaa kuin vanha Sentenced ikään. Ja nyt puhutaan kutakuinkin ja tarkalleen julkaisusta nimeltä Amok (1995). Riffiosastolla jytisee perinteisempi thrash-junttaus, mutta melodiapuolella, jota on paljon, esiintyy runsain mitoin tunnelmallista ja hyvinkin kaunista elementtiä. Levyn avaava No Fate in Rebels Blood sisältää jopa hyvin Sentukkamaisen kertosäkeen. No, samaa fiilistä haetaan seuraavassa Intergalactic Psychonautissakin. Mika Minkkisen rouhea ulosanti tuo ainakin jonkun verran mieleen vanhan kunnon Taneli Jarvan vokalisoinnin. Vajaan parin minuutin instrumentaali Cold Wilderness kiteyttää levyn tunnelman kauniiseen ja puhtaaseen kitaranäppäilyyn. Viimeisenä naulana arkkuun soi reilun kuuden minuutin laahaava melankoliatykitys December.

Of Northern Fire on sunttuisesta, tai paremminkin viimeistelemättömästä soundistaan huolimatta suhteellisen positiivinen yllätys. Vaikka kiekko muistuttaa jos jonkin verran Sentencedia, niin eipä siitä ainakaan haittaa ole. Melko oman näköisekseen on nykyään jyväskyläläistynyt yhtye melodiametallinsa saanut muovattua. Kun tästä vielä saadaan höylättyä kokolaidallinen vieläkin terävempiä täsmäiskuja, niin voidaan ruveta puhumaan todella mielenkiintoisesta debytoinnista. 

3,5/5

 

torstai 19. toukokuuta 2016

TheClosedCircle - Love, Shine & Die (2016)

Espanjalaista rokkinelikkoa TheClosedCirclea markkinoidaan muun muassa Apocalyptican, Delainin ja HIMin faneille. Tuottajana häärii edellämainittujakin tuottanut Hiili Hiilesmaa ja julkaisijana toimii jyväskyläläinen Inverse Records

Otin promolevyn kuunneltavaksi saatekirjelmiin perehtymättä ja voin allekirjoittaa väittämän yhtyeen kohderyhmästä. Parin kappaleen ajan ajattelin kuuntelevani suomalaista HIM/Charon/Entwine/yms-kopiota. Oli siinä sitten yhtyeen kotimaassa ihmettelemistä, kun se sattuikin synkähköistä sävyistään huolimatta sijoittumaan hieman aurinkoisempaan ympäristöön.

Homman nimi on yksinkertaisesti popahtava rokkimetalli rouheine riffeineen, tarttuvine kertoineen ja raskaine soundeineen, niin hyvässä kuin pahassa. Albumi tarjoilee reilut neljäkymmentä minuuttia ennalta-arvattavaa melankolissävytteistä melodiarokkia, joka maistuu moneen kertaan jauhetulta ja pureskellulta materiaalilta. 

Tasainen biisimateriaali ei varsinaisesti tee pohjakosketusta, mutta ei juuri nouse keskitason paremmallekaan puolelle. Pari jalustalle nostettavaa teosta on kuitenkin survottu mukaan. Something To Cry Forin tarttuvat kitaroinnit ja melankolinen tunnelma purevat kuin kärpänen ja vauhtikappale Be My Faith on ilmiselvä hittisiivu. Samoin hitaammalla tempolla polkeva ja suhteellisen kaunis The Art of Losing. Levyn päättävä slovari I Feel Your Tears On My Chest on myös kiekon tunteellisemmasta päästä.

Love, Shine & Die on tasoltaan ihan jees. Kyllä sen kerran tai pari kuuntelee ja elämänkaari on vähän otsikkonsa mukainen, viimeinen sana alleviivattuna. Kappaleissa ei sinänsä vikaa olekaan, mutta tasaisuus on tämän levyn kirosana isolla koolla. Yllämainittujen yhtyeiden suurkuluttajille tämä silti antanee kaiken tarvittavan joten tästä levylautaselle vähän epsanjalaista höystöä.

2/5


torstai 5. toukokuuta 2016

Babymetal - Metal Resistance (2016)

CD 13,99€ / EMP.fi
Juuri kun luulee kuulleensa lähes kaiken mitä metallimusiikkiin voi sisällyttää, iskee joku takavasemmalta, tai paremminkin kaukoidästä, ja tekee jotain ennenkuulumatonta. Japanilaisen Babymetalin animepoppia sekä muun muassa death metalia keskenään sekoittanut debyyttialbumi onnistui yllättämään ja ihastuttamaan taidokkaasti rakennetulla kokonaisuudella ja erinomaisilla yksittäisillä kappaleilla.

Debyytiltä tuttu meininki jatkuu tälläkin levyllä, mutta esikoisalbumin yllätyksellisyys on tiessään. Tarttuvia poppimelodioita ja äkkivääriä metalliriffejä löytyy edelleenkin ja mausteita on haettu konemusiikista, kuten vaikkapa dubstepista.

Levy käynnistyy edellisen levyn maneereilla rullaava Road To Resistance, jossa lähestymistapa animemetalliin tuntuu olevan hieman aikaisempaa suoraviivaisempi ja pelkistetympi. Japanilaisen yhtyeen musiikki onnistuu kuulostamaan yllättävän paljon kotimaiselta melodiselta power metalilta. Yhtyeen parasta antia on ehdottomasti jykevien death/thrash-riffien ja mahtipontisten kertosäkeiden vastakkain asettelu ja sitä tarjoaa Karate, joka jää yhdeksi harvoista yllättäjiksi tältä levyltä.

Levyn lyyriset aiheet ovat jälleen kerran musiikkityyliin nähden harvinaisen kekseliäitä. Industrial metal-tykitys Awadama Fever kertoo purukuminhimosta, mikä on lähes yhtä mielenkiintoista kuin pakottava tarve saada suklaata. Heti. Parhaimmillaan ja äkäisimmillään Velcran konemetallimätöltä kuulostava kappale ei kuitenkaan yhtä huikeaa kuultavaa ole kuin parin vuoden takainen Gimme Choko!

Pääsääntöisesti levyn taso on melko ennakoitavaa ja pirteällä asenteella soivaa power metalia kaikenmoisilla höysteillä. Karaten muassa albumin tehokkaimpia teoksia on death metal-marssittelu Meta Taro, rujoilla riffeillä ja kitarasoundeilla polkeva rymistely GJ! sekä mahtipontinen miltei progehtava hevibiisi Tales of the Destinies. Viimeisenä mainitun pianosoitannat ovat myös maittavaa kuunneltavaa. Levyn kevyempää kastia edustavat heviballadit No Rain, No Rainbow ja The One eivät juuri vaikutusta tee, ja osoittavat sen, että yhtyeen tehokkuus tulee parhaiten esiin yhdistelemällä juurikin sitä raskaampaa paukutusta ja animepoppimelodioita.

Odotukset Metal Resistancea kohtaan olivat luonnollisesti korkealla, mutta todellisuus paljastui pieneksi pettymykseksi. Tuotanto on tällä kertaa jykevämpää,  mutta kappalemateriaalin kanssa on ehkä yritys jäänyt liian vähälle. Ehkä tässä paistaa läpi sellainenkin asia että levy yrittäisi itsetarkoituksellisesti olla helpommin lähestyttävä ja suoraan sanottuna myyvä. Vaikka soundit ovatkin erittäin kohdillaan, sisältö ei vaan potki tällä kertaa paria yksittäistä sivallusta lukuunottamatta. Siitäkin huolimatta kelpaa kuunnella muutamaan otteeseen, ei tällaista kukaan muukaan toistaiseksi tee.
3/5

 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Brymir - Slayer of Gods (2016)

Kotimaassamme lymyilee lukuisia sinfonista death metalia soittavia yhtyeitä. Samaan kastiin kuuluu myös Helsingissä vuonna 2006 perustettu Brymir, joka on nimenä kyllä tullut vastaan, mutta viiden vuoden takainen debyytti Breathe Fire to the Sun onnistui silti menemään ohi. Pitkään kypsytetty ja haudutettu kakkoslevy Slayer of Gods julkaistaan kesäkuun kolmas päivä.

Levyn introituksena toimii hyvinkin ennustettavasti instrumentaalinen elokuvaspektaakkelimainen film score tyyliin Hans Zimmer ja vaikkapa Gladiator. Yhtye aloitti uransa nimellä Lai Lai Hei ja coveroi muun muassa Ensiferumia ja jollain tapaa juuret ovat edelleenkin kuultavissa. For Those Who Died sekoittelee kevyellä kädellä sinfoniataustoitusta ja melankolisia sekä eeppisiä melodioita, missä on kuultavissa yhteydet edellämainittuun ja myös Wintersuniin.

Aloitus on toki toimiva, mutta sanoisin, että albumi käynnistyy kunnolla vasta kolmannesta kappaleesta. Risen
on enemmän Shade Empireen ja Septicfleshiin kallistelevaa brutaalimmalla asenteella polkevaa sinfoniadödöä. Siitä sitten jatketaan samanmoisilla rykäisyillä The Black Hammer ja Nephilim aina levyn halkaisevaan komeaan pianovälisoittoon nimeltä Prelude.

Lyhyempien mättöbiisien jälkeen on luvassa massiivisempaa ja mahtipontisempaa meininkiä kahdeksan ja puolen minuutin nimikkokappaleessa, josta löytyy mättöä ja laahaamista tarpeekseen. Muhkeampiin raameihin on venytetty myös vajaan kuuden minuutin melodiatykitys Thus I Became Kronos. Vaikka pidemmissä kappaleissa on yritystä, on levyn päättävä kolmikko Stormsoul - The Rain - Pantheon of Forsaken Gods vieläkin huikeampaa kuultavaa, eli rujoa ja aggressiivista runttaamista taustaorkesterin pauhatessa taustalla.

Sinfonian ja deathin sekoitus toimii melkein aina, mutta toisaalta harvoin se pääsee todella yllättämään muulla tavoin kuin erinomaisuudellaan. Tässäkään tapauksessa levy tuskin tarjoaa mitään hirveän erilaista saatikka poikkeavaa kuin monet yllä mainituista yhtyeistä. Siitäkin huolimatta kokonaisuus toimii siinä missä pitääkin eikä albumin mahtipontinen ja voimakas meno laannu sekunniksikaan. Siispä jos janoat laadukasta sinfonista deathia, niin tässä on varteenotettava kiekko pahimpaan nälkään.

4/5