sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Mastodon - Emperor of Sand (2017)

Stoneria ja sludgea progressiivisella otteella murjova jenkkibändi Mastodon julkaisi viidennen albuminsa The Hunter vuonna 2010. Kyseinen kiekko lähti heräteostoksena matkaani kaupan hyllyltä ja siitä vaikuttuneena kuunteluun lähtivät myös yhtyeen aikaisemmat eepokset. Niistä ne todelliset helmetkin löytyivät, kuten vaikkapa erinomaiset Crack The Skye (2009) ja Leviathan (2004).

Vanhemmilta albumeilta löytyi kaikenmoisia hämyisiä koukeroita progen ja stonerin äärilaidoilta, jotka The Hunterilla oli vedetty asteen verran suoraviivaisempaan suuntaan. Rosoinen soundi kera psykedeelisten nyanssien antoi kuitenkin sen verran reilusti tarttumapintaa lukeutuakseen vanhempien levyjen raskaaseen sarjaan. Sitten tuli Once More 'Round The Sun (2014), joka veti mutkat suoremmiksi, jota kuunteluystävällisyydeksikin voitaneen kutsua. Samalla linjauksella jatketaan myös tuoreella Emperor of Sand-albumilla.

Levyn aloitus on melko rautainen Sultan's Curse, jonka jälkeen eteen paiskotaan ehkä jopa turhankin helposti lähestyttävää Mastodonia. Kokonaisuuden hittimäisin Show Yourself on soundejaan myöten vähiten yhtyeen tähänastista tuotantoa muistuttavaa rallattelua. Suorasukaisuus ei välttämättä ole paha asia ja yllättäen hiukan riffeiltään Kornia muistuttava Steambreather jää melko helposti soimaan päähän.

Vaikka suurin osa levystä ei aivan yhtä suurta vaikutusta tee kuin vanhemmat kiekot, löytyy kokonaisuudesta herkullisemmatkin hetkensä. Hämyistä tunnelmaa tavoitellaan parhaiten vivahteikkaassa Roots Remainsissa ja vauhdikkaampaa ryminää tarjoillaan Scorpion Breathissa. Päätöskappale, hieman vajaan kahdeksan minuutin Jaguar God on akustisine introineen levyn huikeimpia hetkiä. Balladinomaisen alkuherkistelyn jälkeen kappale kasvaa liki eeppisiin mittasuhteisiin sisältäen kaikenmoista rytmikästä kompittelua ja progeilua. Mistä lie mieleeni tuli jossain määrin Muse, mutta onpa kappale joka tapauksessa yhtyeen parhaimmistoa.

Emperor of Sand on saanut osakseen kaikenmoista (some)kritiikkiä muun muassa siitä, että yhtye olisi mennyt sillä kaupalliseen suuntaan. Vastapainikkeena kitaristi Bill Kelliher on kritiikistä kiivastuneena ilmoittanut tekevänsä vaikka poppilevyn, jos vain huvittaa. Niin tai näin, itse en levyä ihan kaupalliseksi kutsuisi, mutta on se vaan piirun verran vähemmän ajatuksia herättävä ja ytimiä poraava kokonaisuus kuin vielä seitsemän vuoden takainen The Hunter. Vanhemmista julkaisuista puhumattakaan. Mastodonin oma soundi on kuitenkin kuultavissa suoraviivaisemmankin musisoinnin taustalta ja se viehättää edelleenkin ja varsinkin Once Moren ystäville tämä maistuu mannalle. Eikä tämä nyt muutenkaan mikään täysin keskinkertainen levytys ole.

3,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti